Vain unta? Ällistyttävä byrokraattimato!

Liisa heräsi auringonvalon lämmittäessä hänen kasvojaan. Olipa kummallinen uni, Liisa mietti muistaessaan edellisillan tapahtumat. Untahan sen täytyi olla, sillä enhän minä ole mikään Mestari. Hän tunsi olonsa hieman kummalliseksi, sillä lahjojen määrä joita ”Punainen Nainen” oli hänelle antanut jopa nolostutti hieman.

Liisa katseli kylmennyttä nuotiota mietteissään. En edes tiedä mitä Mestari tarkoittaa, hän pohti. Olen vain Liisa, ihan tavallinen Liisa, joka yrittää osallistua Ihmemaan yhteisten asioiden hoitamiseen. Hän katseli käsiään, jotka näyttivät niin arkisilta ja tavallisilta. Niissä ei näkynyt kaunista hehkua, jonka eilisen illan – unen! Liisa muistutti itseään – timantti oli sulaessaan jättänyt jälkeensä.

Sitten hänen katseensa osui maahan. Nuotiopaikan edessä kimmelsi jotakin. Liisa asteli kimmellyksen luokse ja poimi sen käteensä. Se oli pienen pieni tikku, jossa kulki spiraalinmuotoinen omenanvihreän-kullanruskean värinen raita koko tikun mitalta. Kimmellys syntyi auringonvalon osuessa raitaan. Liisa nosti tikun käteensä.

Välittömästi tikku alkoi kasvaa sekä pituutta että leveyttä. Se kasvoi niin nopeasti, että Liisa melkein pudotti sen säikähtäessään. Tikku kasvoi ja kasvoi kunnes se oli reilun puolentoistametrin korkuinen ja käteensopivan paksuinen. Liisa tuijotti ”tikkua” suu auki. Se oli sauva! Se todella oli sauva.

Se ei siis ollutkaan unta! Liisa katseli sauvaa ihmeissään. Sitten hän muisti portaalikiven ja kopaisi taskujaan. Kivi löytyi taskusta. Se istui hänen kämmenellään ja tuntui hyvin lämpimältä. Liisa katseli kiven valkoista rinkulaa, valkoista ”suuta”. Siitä alkoi nousta usvaa. Liisa piteli kiveä kämmenellään ja katseli kun usvasta alkoi muodostua pieni pilvi. Usva sykki ja eli omaa elämäänsä. Se ei tuntunut lainkaan pelottavalta.

Sitten usvaan alkoi muodostua ikään kuin ikkunoita. Liisa ei keksinyt parempaakaan sanaa aukoille joita oli nyt useampia, ja niitä tuli koko ajan lisää. Lopulta usvapilvessä oli monta ”ikkunaa”, ja paikallaan leijuva pilvi lähti pyörimään hidasta vauhtia. Liisan katsellessa ikkunoihin alkoi muodostua kuvia. Hämmästyneenä Liisa huomasi katsovansa itseään.

Liisa kulkemassa Valkoisen jäniksen perässä. Liisa putoamassa kaninkoloon, jota kautta hän saapui Ihmemaan silloin joskus. Liisa Hassun Hatuntekijän teekutsuilla. Liisa Valkoisen Kuninkaan kanssa. Liisa Herttakuningattaren kanssa. Herttakuningatar joka oli tullut hulluksi, ja piti koko Ihmemaata kauhunvallassa mielivaltaisilla oikuillaan. Liisa joka nousi Herttakuningatarta vastaan vaikka häntä pelotti. Liisa kulkemassa yhdessä Ihmemaassa tapaamiensa uusien ystävien kanssa, jotka auttoivat häntä kukistamaan Herttakuningattaren mielivallan.

Vähitellen Liisa alkoi ymmärtää, että kivi oli avannut portaalin menneeseen ja näytti hänelle tapahtumia jotka olivat johdattaneet hänet nykyhetkeen, askel kerrallaan. Ja että polku jota pitkin Liisa oli kulkenut, oli aina ollut vähintäänkin hieman pelottava, mutta silti hän oli rohkeasti kulkenut tuota polkua pitkin ja saanut tukea ja opastusta aina kun oli sitä tarvinnut. Sekä uusia ystäviä, Liisa muisti. Niitäkin olen matkan varrella saanut. Ei ole tarvinnut yksin kulkea.

Ehkä, Liisa pohti, ehkä Mestaruus voisi olla sitä että rohkeasti kulkee eteenpäin sillä polulla jolla sillä hetkellä on. Ja se voisi olla sitäkin, että sitten kun saapuu tienhaaraan, pohtii minkä polun valitsee myös sydäntään kuunnellen. Sillä täällä Ihmemaassa eivät päde ”järjen lait, normaalin maailman” lait. Täällä pitää kuunnella Sydäntä. Jos minä olisin kuunnelllut järkeäni silloin joskus kun tänne tulin, olisin juossut Herttakuningatarta karkuun, ja hän hallitsisi edelleenkin mielivallallaan, ja kaikki Ihmemaan asukkaat eläisivät jatkuvan pelon ikeessä.

Kun Liisa tutkiskeli tuntojaan, sumupilvessä olevat ikkunat alkoivat sulkeutua yksitellen. Samalla hän tunsi kuinka hänen vatsaansa kipristeli. Ikkunoiden sulkeuduttua sumupilvi alkoi hälvetä, ja kivi lepäsi viileänä Liisan kämmennellä.

Vatsassa kipristeli edelleen. Liisa katsoi alaspäin ja hämmästyi. Hänen alavatsastaan, navan ja jalkovälin välistä, puski ulos isoharmaa mato. Liisa hämmästyi näkyä niin, että portaalikivi putosi maahan. Mato jatkoi pusertaumistaan ja Liisa ihmetteli näkyä. Sekä sitä, että häneen ei koskenut lainkaan. Lopulta mato tuli kokonaan ulos. Se oli noin 10 senttiä pitkä mittarimadon näköinen mutta hieman leveämpi ja pulleampi mato. Joka myös näytti Hyvin Viralliselta. Liisa kumartui oikein katsomaan matoa. Se oli hyvin siisti ja sillä näytti olevan pieni valkoinen paita jonka päällä oli pieni musta liivi. Niin kuin Hyvin Virallisilla ja Tärkeillä Ihmisillä, Liisa ajatteli, ja häntä alkoi naurattaa. Mato oli hyvin totisen oloinen ja se suu oli tiukkana viivana. Sitten se kaivoi jostakin pienen silinterihatun ja laittoi sen päähänsä. Liisaa nauratti niin että vedet kihosivat hänen silmiinsä. Maton mulkaisi Liisaa happaman oloisena ja lähti mönkimään eteenpäin.

Auringonvalossa Liisa näki kuinka hänen alavatsastaan kulki matoon pieniä hyvin ohuita säikeitä. Noista minä en pidä, Liisa ajatteli. Jos mato kerran on tullut minusta ulos, tulkoon sitten kokonaan. Sen kummemmin asiaa ajattelematta Liisa tarttui sauvaan ja pyysi siltä apua. Sitten hän iski sauvan maahan ja piti siitä toisella kädellä kiinni. Sauva alkoi värähdellä, ja spiraalimuotoinen säie alkoi liikkua. Ällistyneenä Liisa tunsi miten sauva nosti energiaa maasta hänen kroppaansa. Sauvasta virtasi, ajoittain suorastaan ryöppysi energiaa Liisaan ja sitten takaisin maahan. Liisa näki kuinka hänen alavatsastaa nousi kullanruskean ja omenanvihreän värisiä hattarapilviä ja hän oivalsi että sauva auttoi häntä puhdistumaan vanhasta.

Mitä matoon tulee, Liisa huomasi että se ei ollut päässyt kovin pitkälle. Muutaman metrin päässä harmaa mato oli käpristynyt kerälle ja se tärisi. Sitten se yhtäkkiä jähmettyi. Liisan katsellessa matoa auringonsäde osui suoraan matoon ja yhtäkkiä mato ikään kuin kärventyi ja muuttui tuhkaksi.

No, noin kai siinä käy, kun yrittää olla totinen ja järkevä Ihmemaassa. Se ei vaan yksinkertaisesti toimi täällä, Liisa ajatteli. Byrokraatit tulevat täällä hulluiksi ja sekoavat, kuten Herttakuningattarellekin kävi. Kuningatarhan ei kai alunperin ollut Ihmemaassa kasvanut ja sen vuoksi hän ilmeisesti sekosi. Hän vain halusi hallita ja käskyttää muita, niin kuin muissa maailmoissa tehdään, ja se ei täällä toimi, koska kaikki ovat niin omanlaisiaan että he tulevat hulluiksi jos menettävät omanlaisuutensa. Minäkään en ole Ihmemaasta kasvanut, mutta jostakin syystä täällä on hyvä olla – varmaan juuri siksi koska täällä saa ja voi olla rauhassa omanlaisensa. Toisin kuin siellä vanhassa kotona, Liisa pohdiskeli tuhkaksi muuttunutta matoa katsellessaan.