Leijona. Hedelmät. Polku metsään.

Pian viimeinen sauva lopetti veden suihkuttamisen, ja hiljaisuus laskeutui aukiolle. Liisa tuijotti leijonaa, joka nyt vuorostaan oli kääntänyt katseensa Liisaan. Vaikka välimatkaa oli jonkin verran, Liisa näki selvästi leijonan kullankimalteiset silmät, jotka katsoivat häneen intensiivisesti.

Kiitoksia hyvin paljon, nuori nainen, leijona sanoi. Liisa hätkähti, mutta oliko hän kuitenkaan yllättynyt tavatessaan puhuvan leijonan. Ehkä kuitenkaan ei. Ihmemaa oli merkillinen paikka, ja jos Liisa jostakin oli varma, uskoi hän vasta tuskin raapaisseensa Ihmemaan ihmeiden pintaa.

O-olkaa hyvä, Liisa änkytti, eikä edes tajunnut teitittelevänsä leijonaa.

Sauva joka oli juurtunut leijonan viereen ja kasvattanut köynnöksen, oli tehnyt hedelmää. Leijona kääntyi köynnöksen puoleen ja nappasi kynnellään yhden isoista hedelmistä. Se söi hedelmän parilla puraisulla. Hedelmän mehu valui leijonan suupielistä.

Täältä riittää varmasti meille kaikille, leijona murahti tavoitellessaan uutta hedelmää. Liisalla kesti hetken ennen kuin hän ymmärsi että leijona oli kutsunut hänet yhteiselle aterialle. Pikku kissa eteni jo määrätietoisesti kohti leijonaa, ja istahti tämän viereen. Leijona viilsi kynnellään pienen siivun yhdestä hedelmästä ja laski sen pikkukissan eteen. Se ei epäröinyt ja alkoi rouskuttaa hedelmää.

Liisa lähestyi köynnöstä ja katseli sitä ihmeissään. Oliko hän koskaan nähnyt niin monia värejä samassa kasvissa? Köynnös versoi koko ajan lisää, vaikka oli jo runsas sekä paksu. Sen ylälatvat huojuivat ilmassa ja tavoittelivat korkeudeltaan matalaa puuta. Eniten Liisaa hämmästytti hedelmien runsaus. Kukintoja oli monenlaisia, ja niistä kasvoi kaikenlaista hedelmää. Liisa ei tunnistanut niistä ainuttakaan, mutta ei antanut sen haitata. Hän taittoi irti useamman hedelmän jotka häntä miellyttivät ulkonäkönsä tai tuoksunsa puolesta. Yhden hän päätti syödä ja laittoi loput koriin.

Hedelmä maistui taivaalliselta. Se oli keveä mutta kuitenkin mehukas ja täyteläinen. Liisa keskittyi hedelmän syömiseen niin antaumuksella, että ei huomannut kuinka leijona seurasi hänen ateriointiaan suorastaan huvittuneen oloisena. Pikku kissa oli syönyt oman osuutensa ja päätti haluta päivälevolle. Liisa havahtui hedelmänsä lumoista vasta kun tunsi pienen kissat terävät kynnet jaloissaan. Pikkuinen kiipesi ketterästi Liisan jalkaa pitkin käsivarrelle ja siitä olkapäälle, josta se hyppäsi huppuun ja käpertyi sinne nukkumaan.

Paljon jännitystä yhdelle päivälle, leijona sanoi katsoessaan pienen kissan menoa. Liisa ei tiennyt mitä hän olisi sanonut. Hän seisoi vaiti ja söi hedelmänsä loppuun. Hän ei ollut edes tunnistanut olevansa nälkäinen, mutta nyt hän todella tunnisti olevansa kylläinen. Nukuttikin. Hän katseli leijonaa ja mietti mitä tekisi. Matkaa pitäisi jatkaa jossakin vaiheessa, mutta ei kai hänellä kiire ollut. Aukiolla voisi hyvin levätä tovin jos toisenkin.

Leijona puolestaan tarkasteli Liisaa. Liisalla oli sellainen olo, että se mietti jotakin. Yritti ehkä valikoida sanojaan.

Ehkäpä tuli lämmittäisi pitkän matkan päätteeksi, leijona lopulta sanoi, ja kääntyi sijoillaan. Se lähti lönköttelemään metsän siimekseen. Liisa seisoi paikallaan eikä lainkaan ymmärtänyt mitä nyt tapahtuu. Sitten hän päätti lähteä leijonan perään.

Ilta alkoi saapua. Laskevan auringon valaisemassa metsässä Liisa näki että leijona kulki melkein umpeen kasvanutta polkua pitkin. Se kulki reipasta vauhtia, ja Liisalle tuli lämmin kun hän yritti pysyä perässä.

Pian hän saapui pienelle aukiolle. Sen keskellä oli nuotiopaikka, jossa loimotti kutsuvan oloinen tuli. Leijona makasi kyljellään tulen lähellä. Liisa päätti asettua nuotion toiselle puolelle. Hän halusi nähdä leijonan. Katsella sitä. Liisa ei kokenut pelkäävänsä leijonaa, enemmänkin häntä kiinnosti tämä massiivinen olento. Jättiläisleijona. Se kai se on, Liisa mietti. Itseasiassa kaikkea muuta kuin pelottava. Varsin turvallisen oloinen. Tänä yönä voin ainakin nukkua kaikessa rauhassa, Liisa totesi ja istuutui maahan. Hän kaiveli ruokakoriaan toiveikkaana. Huopa tai jonkinlainen viltti olisi niin mukava. Tyynystä puhumattakaan. Kun molemmat löytyivät korin pohjalta, hän tunsi olonsa hyvin turvalliseksi. Ihmemaa on todellakin palaamassa ihmeiden aikaan, Liisa hymähti.

Järkytys. Sauvat ryhtyvät töihin.

Patsaan paikalla oli pölypilvi. Sieltä kuului myös ratinaa ja putoavien kivien ääniä. Liisa odotteli hetkisen, ja kun hän näki että pölypilvi alkoi selvästikin laskeutua, päätti hän lähteä katsomaan lähempää mitä ihmettä oikein oli tapahtunut. Kissan hän laittoi taskuunsa, jossa se heti käpertyi kerälle, mutta kuitenkin siten että pää pisti taskusta ulos. Silmät pyöreinä ja isoine korvineen pikkuinen kissa näytti suoraltaan hassulta, Liisa totesi ja häntä nauratti.

Liisa asteli varovasti patsaan luokse. Pölyä leijaili vielä ilmassa, mutta suurin osa oli jo laskeutunut maahan. Isoja kiven järkäleitä makasi joka puolella. Liisa huomasi että patsaan jalusta oli haljennut useaan osaan. Muutaman metrin päässä siitä mikä oli ollut jalusta, oli isompi kiviröykkiö. Se liikahteli, ja osa kivistä putosi maahan. Pikkuinen kissa katseli röykkiötä ja murisi taas.

Röykkiö liikahteli voimakkaammin, ja Liisa tajusi että sen alla oli jotakin. Jotakin, joka oli kaivautumassa ulos. Säikähdyksestään ja hämmennyksestään huolimatta Liisa huomasi ajattelevansa miten hän voisi auttaa. Ennen kuin hän sai ajatuksensa loppuun, sauva oli jo liikkeellä. Se kierteli röykkiön ympärillä hohtaen kirkasta valoaan. Isommat kivenjärkäleet laskeutuivat pehmeästi sivuun ja niiden alta alkoi paljastua hahmo. Sehän on leijona!, Liisa totesi järkyttyneenä. Ja todella iso leijona!

Sauva leijui leijonan ympärillä. Kun isommat kivet olivat siirtyneet maahan, Liisa näki maassa makaavan leijonan paremmin. Sauva liikkui sen ympärillä ja ikään kuin kokosi eri kokoisia kivipyörteitä, jotka siirtyivät toisaalle leijonan luota. Pian jäljellä oli enää pölyä, ja sauva palasi takaisin Liisan lähelle.

Liisa oli hämmennyksestä mykkänä. Mitä hänen nyt pitäisi tehdä? Leijona oli valtava! Hän ei ollut koskaan edes kuullut, että leijona voisi olla näin iso. Mitä sitten tapahtuu kun se herää?, Liisa ajatteli. Samassa kissa ponkaisi hänen taskustaan ulos ja lähti leijonan luokse. Liisa katseli hämmentyneenä kun pikkuruinen kissanpentu lähestyi varovasti maassa makavaa jättiläismäiseltä näyttävää isoa kissaa. Kissanpentu suuntasi kohti leijonan päätä, ja perille päästyään se alkoi varovaisesti mutta hyvin päättäväisen näköisenä nuolla leijonan kuonoa. Aloittaen sen nenästä.

Leijonan kyljet alkoivat värähdellä hitaasti mutta vakaasti. On se siis ainakin hengissä, Liisa totesi. Onpa merkillistä. Pikku kissa jatkoi nuolemistaan tarmokkaasti. Nenän nuoltuaan se siirtyi leijonan viiksiin ja sen jälkeen silmiin. Leijonan hengitys syveni ja sen kyljet liikahtelivat voimakkaammin.

Voi että, ajatteli Liisa. Osaisinpa minäkin auttaa. Tuntuu niin typerältä seistä vain tässä tumput suorina.

Sauva sai hepulin. Siltä se ainakin Liisasta näytti. Se värähteli ja hyppeli, pomppi paikallaan. Sitten Liisa näki että se muutti muotoaan. Ahaa, muisti Liisa. Olen unohtanut sauvatelineen! Samassa hänen vieressään olikin jo tuttu teline, jota lohikäärmeratsastaja oli Liisalle esitellyt. Mitähän leijona tarvitsee?, Liisa ajatteli telinettä katsellen. Sieltä sinkoutui ilmoille kolme sauvaa, jotka alkoivat kasvaa pituutta ja leveyttä. Liisan kaulassa kantama sauva liittyi niiden seuraan.

Yksi sauvoista muuttui sinivihreän sävyiseksi ja täyteen mittaan kasvettuaan sen päästä alkoi suihkuta vedeltä näyttäävä nestettä maassa makaavan leijonan päälle. Leijona voihkaisi. Toinen sauva iskeytyi maahan aivan leijonan viereen, ja siitä alkoi versota jonkinlainen köynnös joka kasvoi hurjaa vauhtia. Kolmas sauva hehkui punaista valoa kiertäen leijonan ympärillä. Sauva joka Liisan kaulassa roikkui oli muuntunut kullanhopean väriseksi. Kulta ja hopea muodostivat spiraalin joka alkoi liikkua kun sauva liittyi punaista valoa säteilevän sauvan seuraan.

Liisa katseli hämmentyneenä sauvojen liikettä. Se oli jotenkin hypnoottista. Samoin veden kimalle, jota yksi sauvoista leijonan päälle suihkutti. Jostakin vesisuihkuun osui auringonsäde, ja leijonan päälle alkoi muodostua sateenkaarisuihku. Iso eläin huokaili ja hengitti raskaasti, mutta selvästikin elämä oli palaamassa takaisin sen olemukseen. Liisa huomasi puristavansa käsiään tiukasti yhteen, ja tajusi että häntä ei pelottanut lainkaan. Päinvastoin, hän odotti jo innolla mitä seuraavaksi tapahtuisi.

Pikkuinen kissa lopetti nuolemisen, se ei selvästikään tykännyt vesisuihkusta. Se jäi istumaan leijonan pään lähelle, sopivan etäisyyden päähän vedestä. Punaista ja kullanhopeista valoa hehkuvat sauvat liikkuivat kuin hidastettuna aivan leijonan iholla, ja Liisa näki kuinka leijonan karvaan alkoi vähä vähältä palautua syvän kullanoranssi kiilto. Leijona eheytyy silmissä!, Liisa tajusi. Sauvat parantavat sitä!

Sauvoista paljastunut uusi ominaisuus järkytti Liisaa syvästi, vaikka hän ei ymmärtänyt miksi. Liisa ei kuitenkaan ehtinyt olla järkyttynyt, koska leijona alkoi jo pyrkiä jaloilleen. Sauvat tekivät vielä muutaman kierroksen sen ympärillä, mutta vetäytyivät sitten kauemmaksi. Vesisuihkua suihkutteleva sauva oli vielä paikoillaan, ja Liisa näki sateenkaaren sisällä mitä upeimman leijonan. Valtavan urosleijonan, jonka käpälät pelkästään olivat lähistöllä makaavien kivenjärkäleiden kokoisia. Sateenkaari peitti leijonan kokonaan sisäänsä, ja iso kissa näytti selvästikin nauttivan olostaan. Se haukotteli ja venytteli, ja ravisteli harjaansa. Se näytti hymyilevän pienelle kissalle, joka istua nökötti leijonan kasvojen lähellä ja tuijotti isoa serkkuaan totisena.

Matkalla. Mietteitä. Aukea ja patsas.

Liisa oli kulkenut hyvän matkaa jotakin polun kaltaista pitkin, joka välillä haipui näkymättömiin, mutta sitten taas aukesi edessä monen taipaleen verran. Polulla ei näkynyt tuoreita painaumia, ja Liisalla oli tunne että hän oli ensimmäinen kulkija pitkään aikaan, ainakin sellainen joka taittoi matkaa jalan. Ihmemaassa saattoi matkustaa varmaan mitä ihmeellisimpien keinojen avulla, Liisa mietti kulkiessaan, joten eipä se mitään tarkoita jos täällä ei kulkemisen jälkiä näy.

Pikkuruinen kissa nukkui edelleen Liisan hupussa. He olivat pysähtyneet muutaman kerran matkan varrella, ja Liisa oli antanut kissalle ruokaa kun se selvästikin oli sitä halunnut. Koriin, jonka Liisa oli nuotiopaikalta löytänyt, oli sopivasti ilmestynyt kissanruokaa jota pikku kissa hotki nälkäisenä. Kissa ei ollut paljoa kiinnittänyt ympäristöön tai Liisaan huomiota, ja oli vetäytynyt takaisin huppuun saatuaan ruokahalunsa tyydytetyksi.

Liisa oli todennut että oli varmaan viisainta antaa pienen olla rauhassa. Kissa varmaan itse sitten ottaisi kontaktia kun alkaisi olla siihen valmis. Mutta nyt se vaikutti uupuneelta. Ja ilmeisen tyytyväiseltä saadessaan käpertyä huppuun.

Kissaa ja kaikenlaisia muita asioita pohtien Liisa jatkoi matkaa, ja huomasi että polku alkoi vähitellen nousta. Maasto muuttui myös kivikkoisemmaksi. Hänellä oli tunne, että polku johti jonnekin vuoristoisempaan paikkaan. Liisa yritti kaivella mielensä sopukoista kaiken mitä hän tiesi Ihmemaasta, tai vanhasta Ihmemaasta, hän korjasi itseään. Sillä moni asia on täällä selvästikin muuttunut. Ovatkohan myös maan muodot?, hän pohdiskeli. Vaikka hän miten yritti, ei mieleen noussut pienintäkään muistoa liittyen minkäänlaisiin vuoristoihin. Reheviä metsiä, vehreitä laaksoja, oudon kiehtovia sienikasvustoja ja kaikenlaista muuta hän muisti kyllä, mutta ei vuoristoseutuja.

Polku ei noussut mitenkään jyrkästi. Nousua ei välttämättä olisi edes huomannut, jos ei olisi kiinnittänyt ympäristöön huomiota, Liisa totesi. Häntä ehkä ihan pikkuisen jännitti, tai pelotti, koska Ihmemaassa saattoi tapahtua mitä vain, joten hän huomasi olevansa tavallista valppaampi. Nousu alkoi kuitenkin tasaantua jossakin vaiheessa, ja sen myötä kivikkoinen maasto muuttui metsäisemmäksi. Isoja puita alkoi myös harvakseltaan näkyä lähempänä polkua. Kun Liisa saapui pienen mäen laelle, hän näki että polku kulki rinnetta alas kohti synkähköä metsää.

No, tuonne kai sitä on mentävä, Liisa tuumiskeli. Ei kai tässä ole järkeä takaisinkaan kääntyä. Sitä paitsi olen kyllä uteliaskin sen suhteen mitä kaikkea Ihmemaassa on. Yhtäaikaa jännittynyt ja utelias, Liisa totesi ja huomasi nauravansa ääneen. Nauru viipyili mäen laella, ja sen siivittämänä Liisa aloitti laskun kohti edessä odottavaa metsää.

Jotkut puista olivat valtavia, jopa kymmenien metrien paksuisia. Tai siltä ne ainakin Liisan silmissä näyttivät. Ikivanhoilta ja ryhmyisiltä. Mutta jotenkin tummilta ja synkiltä. Toiset puut olivat hoikkia ja korkeita. Jossakin kasvoi tiheitä pensaikkoja. Polulta käsin Liisa tutkaili metsää, sillä hänestä ei lainkaan tuntunut siltä että olisi tehnyt mieli mennä katsomaan puita lähempää. Polku mutkitteli kuitenkin ihan tarpeeksi läheltä puita, Liisa tuumiskeli.

Jos joku olisi kysynyt kuinka pitkän matkan Liisa oli kulkenut metsässä, ei hän olisi osannut vastata. Polku kulki välillä suoraan, sitten kiemurteli ja mutkitteli sankan aluskasvillisuuden seassa. Se oli kuitenkin koko ajan auki ja pysyi selkeänä polkuna, joka paikoin muistutti jopa pientä tietä. Onneksi, ajatteli Liisa. Muuten täällä voisi olla hankala kulkea.

Liisa saapui pienelle aukiolle. Näyttää juuri sopivalta levähdyspaikalta, Liisa totesi aukiota katsellen. Sitten hänen katseensa osui patsaaseen. Joka oli valtava. Miten en nähnyt sitä heti?, Liisa ihmetteli kulkiessaan lähemmäksi rapistunutta patsasta, joka alkoi näyttää leijonalta. Se oli jonkinlaisella alustalla hieman kummallisessa asennossa, ikään kuin valmiina loikkaamaan. Jähmettynyt kesken loikan, Liisa ajatteli. Siltä se näyttää. Ja se todella on leijona, mutta ihan homeinen, sammaleinen ja likainenkin, Liisa totesi kiertäessään patsaan ympäri. No ei kai se ihme että huomannut, kun se on täällä puiden varjossa melkein kuin piilossa, Liisa mietti.

Patsas oli myös säröillä. Useasta kohtaa. Ihan kuin joku olisi hakannut tai moukaroinut sitä. Mutta eipä tainnut tuottaa tulosta. Liisa siveli säröllä olevia kohtia sormella. Rinnassa tuntui värinää. Joka voimistui sitä mukaa kun Liisa jatkoi patsaan koskettamista. Vasta kun sauva alkoi värähdellä niin voimakkaasti että Liisa tunsi sähköisen kipinän ihollaan, hän tajusi että sauva reagoi patsaaseen.

Liisa otti tikun muodossa olevasta sauvasta kiinni, joka irtosi ketjusta saman tien. Sauva alkoi välittömästi kasvaa. Samalla se myös muutti hieman muotoaan. Sen päähän ilmestyi kämmenen kokoinen kristalli, joka alkoi hohtaa. Ensin himmeästi, sitten yhä kirkkaammin. Kristallin valo voimistui sen myötä kun sauva kasvoi pituutta. Liisa piteli sauvaa kädessään ja katseli sitä ihmeissään. Samalla hän ohimennen tajusi, että hupussa nukkunut pikkuinen kissa oli herännyt ja katseli tapahtumia Liisan olkapäähän nojaten.

Sauva kasvoi täyteen mittaansa. Kristalli loisti kirkkaasti, melkeinpä poltti silmiä. Sauvasta lähti myös suriseva ääni, ja se värisi voimakkaasti. Alkoi olla vaikea pidellä sitä kädessä. Liisa oli niin hämmentynyt tilanteen saamasta käänteestä, että hän ei edes osannut ajatella mitä sauvalla pitäisi tehdä tai mitä ylipäänsä oli tapahtumassa. Hän vain katseli sauvaa, sillä se oli niin kaunis värähdellessään ja loistaessaan kirkasta valoaan. Vasta kun patsaasta alkoi kuulua ääntä Liisa tajusi, että koko patsas oli säröillä, ja ääni syntyi siitä kun kivi säröili ja murentui.

Hetken mielijohteesta Liisa kosketti patsasta sauvalla. Jotakin jysähti ja välähti, ja Liisa tunsi liikkuvansa taaksepäin. Kuului rysähdys, jonka jälkeen seurasi sarja jysähdyksiä. Liisa ei nähnyt mitään, ja kun hän alkoi ihmetellä miksi hän ei näe mitään, tajusi hän lentäneensä metrien päähän patsaasta ja makaavansa maassa huppu kasvoillaan. Saman tien Liisa muisti kissanpennun ja nousi hätäisesti pystyyn.

Mii!, pieni kissanpentu julisti juostessaan Liisaa kohti. Mii!!, se huusi pienellä käheällä äänellä. Mii! Mii! Mii!!! Sitten se olikin jo Liisan sylissä ja käpertyi hänen kämmeniensä väliin. Kissanpentu tärisi ja vapisi, ja ehkä vähän murisikin, Liisa totesi huvittuneena. Kissa katsoi intensiivisesti patsaan suuntaan, ja vasta sitten Liisan mieleen palautui koko tapahtumasarja.

Sauva varmaan imaisi jostakin niin suuren määrän energiaa, että tapahtui jonkinlainen räjähdys, Liisa tuumiskeli. Samalla hän tarkisti olevansa kunnossa ja nousi pystyyn pitäen kissaa käsissään. Liisa tähyili sauvaa, ja näki valon välähdyksen silmäkulmastaan. Kuului ujellus. Seis!, Liisa huusi. Sauva pysähtyi ehkä sentin päähän hänen nenästään. Se olisi pamauttanut minulta tajun kankaalle, jos en olisi ollut tarkkana, Liisa suorastaan läähätti sauvaa katselleessaan. Se leijui Liisan kasvojen edessä edelleen väristen.

Voisitko ottaa hieman rauhallisemmin, Liisa sanoi sauvalle. Minä vasta yritän opiskella miten sauvaa käytetään, enkä vielä ymmärrä tästä yhtään mitään, Liisa jatkoi. Sauvan suriseva ääni hidastui ja madaltui selvästi, ja sauva siirtyi leijumaan Liisan oikealle puolelle. Pikkuinen kissa murisi Liisan kädessä. Se katsoi edelleen patsaan suuntaan.

Vain unta? Ällistyttävä byrokraattimato!

Liisa heräsi auringonvalon lämmittäessä hänen kasvojaan. Olipa kummallinen uni, Liisa mietti muistaessaan edellisillan tapahtumat. Untahan sen täytyi olla, sillä enhän minä ole mikään Mestari. Hän tunsi olonsa hieman kummalliseksi, sillä lahjojen määrä joita ”Punainen Nainen” oli hänelle antanut jopa nolostutti hieman.

Liisa katseli kylmennyttä nuotiota mietteissään. En edes tiedä mitä Mestari tarkoittaa, hän pohti. Olen vain Liisa, ihan tavallinen Liisa, joka yrittää osallistua Ihmemaan yhteisten asioiden hoitamiseen. Hän katseli käsiään, jotka näyttivät niin arkisilta ja tavallisilta. Niissä ei näkynyt kaunista hehkua, jonka eilisen illan – unen! Liisa muistutti itseään – timantti oli sulaessaan jättänyt jälkeensä.

Sitten hänen katseensa osui maahan. Nuotiopaikan edessä kimmelsi jotakin. Liisa asteli kimmellyksen luokse ja poimi sen käteensä. Se oli pienen pieni tikku, jossa kulki spiraalinmuotoinen omenanvihreän-kullanruskean värinen raita koko tikun mitalta. Kimmellys syntyi auringonvalon osuessa raitaan. Liisa nosti tikun käteensä.

Välittömästi tikku alkoi kasvaa sekä pituutta että leveyttä. Se kasvoi niin nopeasti, että Liisa melkein pudotti sen säikähtäessään. Tikku kasvoi ja kasvoi kunnes se oli reilun puolentoistametrin korkuinen ja käteensopivan paksuinen. Liisa tuijotti ”tikkua” suu auki. Se oli sauva! Se todella oli sauva.

Se ei siis ollutkaan unta! Liisa katseli sauvaa ihmeissään. Sitten hän muisti portaalikiven ja kopaisi taskujaan. Kivi löytyi taskusta. Se istui hänen kämmenellään ja tuntui hyvin lämpimältä. Liisa katseli kiven valkoista rinkulaa, valkoista ”suuta”. Siitä alkoi nousta usvaa. Liisa piteli kiveä kämmenellään ja katseli kun usvasta alkoi muodostua pieni pilvi. Usva sykki ja eli omaa elämäänsä. Se ei tuntunut lainkaan pelottavalta.

Sitten usvaan alkoi muodostua ikään kuin ikkunoita. Liisa ei keksinyt parempaakaan sanaa aukoille joita oli nyt useampia, ja niitä tuli koko ajan lisää. Lopulta usvapilvessä oli monta ”ikkunaa”, ja paikallaan leijuva pilvi lähti pyörimään hidasta vauhtia. Liisan katsellessa ikkunoihin alkoi muodostua kuvia. Hämmästyneenä Liisa huomasi katsovansa itseään.

Liisa kulkemassa Valkoisen jäniksen perässä. Liisa putoamassa kaninkoloon, jota kautta hän saapui Ihmemaan silloin joskus. Liisa Hassun Hatuntekijän teekutsuilla. Liisa Valkoisen Kuninkaan kanssa. Liisa Herttakuningattaren kanssa. Herttakuningatar joka oli tullut hulluksi, ja piti koko Ihmemaata kauhunvallassa mielivaltaisilla oikuillaan. Liisa joka nousi Herttakuningatarta vastaan vaikka häntä pelotti. Liisa kulkemassa yhdessä Ihmemaassa tapaamiensa uusien ystävien kanssa, jotka auttoivat häntä kukistamaan Herttakuningattaren mielivallan.

Vähitellen Liisa alkoi ymmärtää, että kivi oli avannut portaalin menneeseen ja näytti hänelle tapahtumia jotka olivat johdattaneet hänet nykyhetkeen, askel kerrallaan. Ja että polku jota pitkin Liisa oli kulkenut, oli aina ollut vähintäänkin hieman pelottava, mutta silti hän oli rohkeasti kulkenut tuota polkua pitkin ja saanut tukea ja opastusta aina kun oli sitä tarvinnut. Sekä uusia ystäviä, Liisa muisti. Niitäkin olen matkan varrella saanut. Ei ole tarvinnut yksin kulkea.

Ehkä, Liisa pohti, ehkä Mestaruus voisi olla sitä että rohkeasti kulkee eteenpäin sillä polulla jolla sillä hetkellä on. Ja se voisi olla sitäkin, että sitten kun saapuu tienhaaraan, pohtii minkä polun valitsee myös sydäntään kuunnellen. Sillä täällä Ihmemaassa eivät päde ”järjen lait, normaalin maailman” lait. Täällä pitää kuunnella Sydäntä. Jos minä olisin kuunnelllut järkeäni silloin joskus kun tänne tulin, olisin juossut Herttakuningatarta karkuun, ja hän hallitsisi edelleenkin mielivallallaan, ja kaikki Ihmemaan asukkaat eläisivät jatkuvan pelon ikeessä.

Kun Liisa tutkiskeli tuntojaan, sumupilvessä olevat ikkunat alkoivat sulkeutua yksitellen. Samalla hän tunsi kuinka hänen vatsaansa kipristeli. Ikkunoiden sulkeuduttua sumupilvi alkoi hälvetä, ja kivi lepäsi viileänä Liisan kämmennellä.

Vatsassa kipristeli edelleen. Liisa katsoi alaspäin ja hämmästyi. Hänen alavatsastaan, navan ja jalkovälin välistä, puski ulos isoharmaa mato. Liisa hämmästyi näkyä niin, että portaalikivi putosi maahan. Mato jatkoi pusertaumistaan ja Liisa ihmetteli näkyä. Sekä sitä, että häneen ei koskenut lainkaan. Lopulta mato tuli kokonaan ulos. Se oli noin 10 senttiä pitkä mittarimadon näköinen mutta hieman leveämpi ja pulleampi mato. Joka myös näytti Hyvin Viralliselta. Liisa kumartui oikein katsomaan matoa. Se oli hyvin siisti ja sillä näytti olevan pieni valkoinen paita jonka päällä oli pieni musta liivi. Niin kuin Hyvin Virallisilla ja Tärkeillä Ihmisillä, Liisa ajatteli, ja häntä alkoi naurattaa. Mato oli hyvin totisen oloinen ja se suu oli tiukkana viivana. Sitten se kaivoi jostakin pienen silinterihatun ja laittoi sen päähänsä. Liisaa nauratti niin että vedet kihosivat hänen silmiinsä. Maton mulkaisi Liisaa happaman oloisena ja lähti mönkimään eteenpäin.

Auringonvalossa Liisa näki kuinka hänen alavatsastaan kulki matoon pieniä hyvin ohuita säikeitä. Noista minä en pidä, Liisa ajatteli. Jos mato kerran on tullut minusta ulos, tulkoon sitten kokonaan. Sen kummemmin asiaa ajattelematta Liisa tarttui sauvaan ja pyysi siltä apua. Sitten hän iski sauvan maahan ja piti siitä toisella kädellä kiinni. Sauva alkoi värähdellä, ja spiraalimuotoinen säie alkoi liikkua. Ällistyneenä Liisa tunsi miten sauva nosti energiaa maasta hänen kroppaansa. Sauvasta virtasi, ajoittain suorastaan ryöppysi energiaa Liisaan ja sitten takaisin maahan. Liisa näki kuinka hänen alavatsastaa nousi kullanruskean ja omenanvihreän värisiä hattarapilviä ja hän oivalsi että sauva auttoi häntä puhdistumaan vanhasta.

Mitä matoon tulee, Liisa huomasi että se ei ollut päässyt kovin pitkälle. Muutaman metrin päässä harmaa mato oli käpristynyt kerälle ja se tärisi. Sitten se yhtäkkiä jähmettyi. Liisan katsellessa matoa auringonsäde osui suoraan matoon ja yhtäkkiä mato ikään kuin kärventyi ja muuttui tuhkaksi.

No, noin kai siinä käy, kun yrittää olla totinen ja järkevä Ihmemaassa. Se ei vaan yksinkertaisesti toimi täällä, Liisa ajatteli. Byrokraatit tulevat täällä hulluiksi ja sekoavat, kuten Herttakuningattarellekin kävi. Kuningatarhan ei kai alunperin ollut Ihmemaassa kasvanut ja sen vuoksi hän ilmeisesti sekosi. Hän vain halusi hallita ja käskyttää muita, niin kuin muissa maailmoissa tehdään, ja se ei täällä toimi, koska kaikki ovat niin omanlaisiaan että he tulevat hulluiksi jos menettävät omanlaisuutensa. Minäkään en ole Ihmemaasta kasvanut, mutta jostakin syystä täällä on hyvä olla – varmaan juuri siksi koska täällä saa ja voi olla rauhassa omanlaisensa. Toisin kuin siellä vanhassa kotona, Liisa pohdiskeli tuhkaksi muuttunutta matoa katsellessaan.

Lohikäärmeratsastaja, sauva ja portaalikivi

Liisa oli matkastansa väsynyt, ja ilahtui kun pimeän metsän pimeällä polulla pilkotti valoa jossakin edessäpäin. Hänen askeleensa kepeni ja hän suunnisti kohti valoa. Edessä avautui metsäaukea, jossa rätisi iloinen tuli. Tulen ääressä istui hahmo.

Liisa kulki varovasti nuotiopiirin reunalle. Hahmo kääntyi häntä kohti, ja Liisa näki että nuotion äärellä istui tummanpunaiseen kaapuun pukeutunut nainen. Kaavun väri eli tulen valossa, välillä se oli verenpunainen ja välillä lämmin ja ruskea niin kuin vain Äiti Maan syli voi olla. Nainen katsoi Liisaa ja toivotti hänet tervetulleeksi nuotiotulen ääreen.

Kului pitkä tovi hiljaisuudessa. Tuli rätisi ja valon sekä varjon tanssi sai Liisan uneliaaksi. Vastuut, jotka Ihmemaan asioiden hoitamiseen liittyivät, painoivat raskaana. Liisa huokaisi. Sitten hänen katseensa kiinnittyi naisen taakse. Siellä oli iso varjo, joka pysyi liikkumatta siinä missä muut varjot nuotion ympärillä elivät ja muuttivat muotoaan. Liisa hieroi silmiään, sillä varjo muistutti epäilyttävästi lohikäärmettä. Sivusilmällä Liisa huomasi nuotion äärellä istuvan naisen suupielessä hymynkareen.

Se on lohikäärme, nainen sanoi. Ja minä olen lohikäärmeratsastaja. Portti, josta Irvikissa Sinulle kertoi, on nyt auki. Koska sinä avasit sen. Me tulimme ensimmäisenä läpi, minä ja Ryohan, nainen sanoi. Ja kertoi sitten, että Ryohan tarkoittaa kumppania. Sillä sellainen on lohikäärmekansan side näihin ikiaikaisiin olentoihin, että he ovat yhtä ja samaa, ja kulkevat elämänpolkua rinnakkain, toinen toistaan tukien.

Liisa tuijotti varjoa silmät suurina. Sillä se liikkui, ja tuli lähemmäksi. Jokin alkoi kimmeltää. Kun valtavan olennon pää laskeutui nuotion ylle, Liisa oivalsi että kimmellys tuli sen suomuista, jotka hohtivat kultaisina pehmeän tulen valossa. Olento käänsi päänsä sivuttain, ja Liisa huomasi tuijottavansa yhteen lautasen kokoiseen silmään, jossa ikään kuin väreili tähtien sumu ja universumien pyörteet. Sitten olento veti syvään henkeä, ja puhalsi ulos. Liisan ylle satoi pehmeää kultaista pölyä. Liisa hengitti pölyä sisään, moneen kertaan syvinä sisäänhenkäyksinä, ja tunsin kuinka jokin hänen sisällään alkoi rentoutua ja vapautua. Keventyä.

Nuotion ääressä istuva nainen katseli Liisaa tarkkaavaisesti. Liisa huomasi, että nainen piteli toisessa kädessä sauvaa ja toisessa valtavan suurta timanttia. Timantti hohti himmeästi tulen valossa. Nainen alkoi puhua.

Nainen kertoi kansastaan ja sen eri heimoista, joita on runsaasti. Hän puhui lohikäärmeportista ja portaaleista, ja kertoi että sauva jota hän kädessään pitelee on Mestarin sauva. Ja että sauva on monien asioiden muassa myös avain, jolla voi avata portaaleja minne ikinä haluaa. Portaaleiden läpi voi matkustaa, mutta niiden kautta voi myös siirtää energiaa, ja kutsua jotakin tiettyä energiaa tai energian sävyä ja laatua, jota haluaa ilmentää jossakin tietyssä ajassa ja paikassa. Liisa kuunteli intensiivisesti ja ajatteli surkeana että hän ei ymmärrä mitään, eikä varmaan muista tästä mitään juuri silloin kun hänen tarvitsisi muistaa. Ikään kuin nainen olisi lukenut Liisan ajatuksen hän virkkoi: älä huoli, muistat kyllä sitten kun on sen aika. Uni lataa, ja unen maailmassa kaikki mikä on puhuttu, latautuu tietoisuuteesi.

Nainen käänsi katseensa timanttiin. Tätä sinä tarvitset, hän sanoi, ja ojensi jalkapallon kokoisen läpinäkyvän timantin Liisalle. Liisa otti timantin vastaan ja tuijotti sitä silmät suurina – se oli höyhenen kevyt! Nainen jatkoi puhettaan ja kertoi, että timantti on kiteytynyttä energiaa, jonka voi ottaa omaan kenttäänsä ja sitä kautta se leviää kaikkialle missä Liisa kulkee, imeytyen myös maaperään. Sitä voi pyytää avuksi myös kaikkiin tilanteisiin siunaamaan ja kirkastamaan niin ihmisiä, asioita kuin toiveita ja unelmiakin, nainen täsmensi. Liisa otti timantin kiitollisena vastaan, ja suuri oli hänen hämmästyksensä kun timantti yhtäkkiä sulikin hänen käsiinsä, jättäen jälkeensä vain pienen kimmeltävän pölykerroksen.

Sitten nainen ojensi sauvaa ja sanoi ”katso”. Samassa nuotion vierelle ilmestyi hassun näköinen noin metrin mittainen pyöreä ja pyörivä puinen teline, joka oli täynnä sauvoja.

Annan sinulle sauvan energian, nainen sanoi, sillä tulet sitä tarvitsemaan. Kysy aina mitä tarvitaan, ja sopiva sauva ilmestyy sinulle. Halutessasi voit myös valita jonkun tietyn sauvan tai sauvat. Naisen puhuessa teline pyöri hitaasti ympäri ja Liisa näki että telineessä oli loputon määrä mitä erilaisimpia sauvoja puisista kivisiin ja kristallisiin. Jotenkin Liisa myös tiesi, että sauvat pystyvät muuttamaan kokoaan hammastikun kokoisesta jättiläismäisiin pylväisiin, ja että niiden avulla energia kulkee maasta taivaaseen ja taivaasta maahan ikään kuin paalua pitkin. Mutta tarvitaan aina joku, joka sauvan lyö maahan, joku joka päättää että nyt sauvaa tarvitaan ja että se lyödään juuri tähän kohtaan. Ja muistathan myös sen, että sauva on myös avain portaaleihin. Jos sinun tarvitsee avata portaali jonnekin, tai kutsua joku paikalle, kysy mitä tarvitset, ja oikea sauva ilmentyy.

Liisa tunsi olevansa täysin pyörällä päästään.

Vielä yksi asia, nainen totesi. Hän kaivoi taskustaan pienen pyöreän harmaan kiven, jossa oli soikion muotoinen rinkula. Tämä on portaalikivi. Se opettaa sinut luomaan ja avaamaan tarvittavia portteja, ovia ja portaaleja. Älä huoli, siinä on turvamekanismi, nainen totesi nähdessään Liisan ällistyneen ilmeen. Portaali on täysin turvallinen käyttää. Ihmisten kielellä sanottuna voisi sanoa että tämän kuin opettelisi ajamaan pyörällä jossa on apupyörät. Sinun ei anneta kaatua. Mutta oppiminen edellyttää sitä, että jokainen opettelee ja harjoittelee itse.

Liisa tuijotti ihmeissään kiveä, jonka nainen asetti hänen kämmenelleen. Sen pyöreys kertoi, että kivi oli pitkään hioutunut meren aalloissa. Valkoinen rinkula joka kiven toisella puolella oli, toi mieleen suun. Liisa tutkaili kiveä ihmeissään, ja tunsi että häntä alkoi kovasti väsyttää.

Hän nosti katseensa. Nuotio paloi edelleen iloisesti, mutta punakaapuista naista ja lohikäärmettä ei näkynyt missään.

Liisa nukahti kaikki uudet ihmeelliset asiat mielessään pyörien, kivi tiukasti nyrkkiin kätkettynä.