Uusi päivä. Pohdintoja. Matka jatkuu.

Liisa heräsi jonkin kutittaessa hänen kasvojaan. Mii nuoli Liisan nenää ja käännähti sitten pesemään itseään, selvästikin tyytyväisenä kun oli saanut Liisan hereille.

Liisa katseli ympärilleen. Tapahtumien kulku palautui hänen mieleensä vaiheittain. Pitkä matka polulla Ihmemaan maisemissa, joka oli lopulta kuljettanut Liisan metsän siimekseen. Leijonapatsaan löytyminen, patsaan joka ei ollutkaan patsas.

Liisa hätkähti ja katseli ympärilleen. Missä leijona oli? Viimeinen asia jonka Liisa muisti oli tulen rätinä ja tähtien loiste puiden yllä, ja kaiken ympärille kietoutuva leijonan ääni. Nyt nuotiopaikalla oli hiillos, josta päätellen tuli ei ollut palanut pitkään aikaan. Metsä ympärillä oli hiljainen. Leijonaa ei näkynyt missään.

Mii pesi itseään kaikessa rauhassa. Liisa huomasi olevansa nälkäinen ja alkoi etsiä korista ruokaa. Sieltä löytyi syötävää ja juotavaa yllin kyllin. Onpa kätevä kori, Liisa ajatteli ties monennenko kerran. Hän pakkasi tyynyn ja huovan takaisin koriin, eikä edes hämmästellyt sitä kuinka ne vain sujahtivat jonnekin korin pohjalle piiloon.

Liisa söi kaikessa rauhassa miettien samalla tapahtumien kulkua. Ajankulku oli ikään kuin hämärtynyt. Jos joku olisi kysynyt, ei hän olisi osannut vastata kauanko hän oli Ihmemaassa ollut. Ja oliko sillä väliäkään, Liisa mietti. Hän oli nyt täällä, ja ajatukset tahtoivat kääntyä siihen mitä hän seuraavaksi tekisi.

Mitä HE seuraavaksi tekisivät, Liisa totesi, pientä kissaa katsoen. Hän ei ollut enää yksin. Nyt hänellä oli matkakumppani, joka edelleen istui hänen vieressään itseään pesien. Hyvin rauhallisen oloisena. Liisa tiesi että jos jokin olisi vialla, Mii kyllä ilmoittaisi siitä. Tavalla tai toisella.

Viisainta lienee jatkaa matkaa, Liisa pohdiskeli. Syödessään hän oli katsellut ja kuulostellut ympärillään olevaa metsää. Se oli hyvin hiljainen. Luonnottoman hiljainen. Mistään ei kuulunut risaustakaan. Leijonasta ei edelleenkään näkynyt jälkeäkään. Vain nuotiopaikka ja sen lähettyvillä näkyvät valtavat tassunjäljet kertoivat siitä, että Liisa ei ollut kuvitellut kokemaansa.

Liisa tunsi olonsa kylläiseksi sekä levänneeksi, ja oli valmis jatkamaan matkaa. Paikalleen jääminen ja leijonan odottelu ei tuntunut oikealta valinnalta. Ihmemaassa tapahtui selvästikin hyvin kummallisia asioita, ja Liisalla oli vahva tunne siitä että hänen ja Miin pitäisi jatkaa matkaa ripeästi. Herttakuningattaren perintö oli jatkanut omaa elämäänsä kuningattaren kukistumisen jälkeen, ja vaikutti siltä että asiat olivat Ihmemaassa vielä enemmän mullin mallin kuin koskaan aikaisemmin. Liisa ei edelleenkään aivan tarkalleen tiennyt miten hän pystyisi auttamaan, mutta oli silti varma siitä, että hän voisi tehdä jotakin. Selvää oli että paikoilleen jääminen ja sen odottaminen että tulisi joku joka kertoisi mitä pitää tehdä ei ainakaan auttaisi yhtään mitään. Ja sitä paitsi – leijonahan oli kertonut hänelle vaikka ja mitä, mutta nyt leijona oli poissa. Ehkäpä he tapaisivat leijonan vielä uudelleen, jos he nyt lähtisivät jatkamaan matkaa. Liisa oli myös varma siitä, että leijonan kertomus palaisi hänen mieleensä sitten kun hän tietoa tarvitsisi. Näinhän lohikäärmeratsastajakin oli sanonut Liisalle omaa tarinaansa kertoessaan.

Matkan tekemisen suhteen Liisalla oli melkeinpä huoleton olo. Olihan hänellä Miin lisäksi ihmeellinen kori mukanaan. Ravinnon saamisesta ei selvästikään tarvinnut huolehtia. Ja ties mitä kaikkea muuta korista löytyisi tarpeen tullen! Mii puolestaan oli osoittautunut hyväksi matkakumppaniksi. Se oli viisas ja rohkea sekä päättäväinen kissa. Mutta sellaisia kai kaikki kissat omalla tavallaan ovat, Liisa hymähti.

Liisan mietteet keskeytyivät kun maasta kuului tanakka kiljaisu. ”Mii!”, pikkuinen kissa julisti Liisaa silmiin katsoen. Miillä oli siis nälkä, Liisa totesi, ja kääntyi penkomaan koria. Sieltä löytyi pieni rasia josta nousi herkullinen tuoksu. Liisa avasi rasian ja laittoi sen kissan eteen. Mii alkoi hotkia ruokaa, ja tämän syödessä Liisa katseli kissaa. Se oli selvästikin kasvanut. Mutta mahtuisi vielä hänen huppuunsa. Ja jos huppu kävisi liian pieneksi jossakin vaiheessa, ehkäpä Liisa löytäisi matkan varrelta takin jossa olisi isompi huppu. Tai sitten kissalle sopivat taskut.

Miin syötyä kyllikseen Liisa pakkasi loput tavarat koriin. Kun hän nousi jaloilleen, Mii kiipesi oma-aloitteisesti Liisan jalkaa pitkin takin liepeeseen, josta se nousi muutamalla pontevalla askeleella huppuun. Liisa odotti että Mii löysi mukavan asennon ja pohti samalla mihin suuntaan kannattaisi lähteä. Koru, pieni tikku hänen rinnallaan, värähti. Liisa kosketti sitä. Se tuntui nykivän oikealle. Mii puolestaan laittoi tassunsa Liisan oikealle olkapäälle. Selvä, Liisa totesi. Hän katseli etuoikealla olevaa metsikköä ja alkoi astella metsän suuntaan.

Yö metsässä. Leijonan kertomus

Kun Liisa myöhemmin muisteli aukiolla vietettyä yötä, ei hän päässyt selvyyteen kauanko aikaa oikeastaan oli kulunut. Ilta ja yö, ehkä. Ehkä useampikin.

Liisa istui rauhallisesti rätisevän tulen äärellä. Pimeys kietoutui aukion ympärille lämpimän huovan lailla. Nuotiosta kohoava tuli nostatteli aika ajoin kipinöitä kohti taivaan kattoa. Leijonan alkaessa kertoa tarinaansa aika käpertyi johonkin ja ikään kuin nukahti, synnyttäen tilaa jakaa jotakin, josta myöhemmin osoittautui olevan apua kummallekin. Varsinkin Liisalle.

Pikku kissa tuli lähemmäksi Liisaa tuon ajattomalta tuntuneen yön sylissä. Kissa vietti hyvän tovin haistellen ja tutkien Liisaa. Se hieroi poskellaan Liisan sormia, ja nuoli pienellä pehmeällä kielellään Liisan kasvoja. Välillä tuntui että Liisa näki nuotion valossa jotakin kultaista, joka keriytyi kissasta kohti hänen sydäntään.

Leijona puhui aika ajoin syvän käheällä äänellä, seuraten samalla Liisan ja kissan olemista. Se ei kommentoinut kissan touhuja. Leijona tiesi miten tärkeää on että sydänyhteydet syntyvät levollisesti omalla ajallaan, vähä kerrassaan. Joten leijona keskittyi kerimään omaa tarinaansa auki pala palalta, kietomaan sitä kaksikon ympärille.

Välillä Liisa ehkä torkkui. Jälkikäteen hän ei ollut varma muusta kuin siitä, että lähes kaikkia kokemuksia Ihmemaassa leimasi jonkinlainen unenkaltainen olotila. Erityisesti leijonan kanssa nuotion äärellä vietettyä yötä.

Leijonan käheä ääni synnytti hypnoottisen rytmin. Äänen seassa tuntui leijuvan kuvia jotka asettuivat osaksi leijonan kertomusta. Kuvia, jotka muistuttivat unien maisemia. Liisa ei ollut varma olivatko kuvat todellisia vai kuvitteliko hän ne. Lopulta hän päätti ettei asiaan kannattanut takertua, sillä mistä loppujen lopuksi voi tietää mikä on oikeasti todellista? Ihmemaa toi tämän kokemuksen jatkuvasti iholle. Asiat muuntuivat ja muokkautuivat siten, että se mikä oli hetki sitten ollut todellista, oli seuraavassa haihtunut pisaroiksi ja kadonnut tuulen mukana jonnekin. Mikään ei ollut varmaa tai pysyvää. Tai siltä ainakin välillä tuntui.

Joskus hän oli pelännyt tulevansa hulluksi unen kaltaisten kokemusten myötä, mutta Ihmemaassa vietetty aika oli tasoittanut kokemuksiin liittyviä olotiloja. Varsinkin sen myötä, kun asiat aina järjestyivät ihmeellisellä tavalla – etenkin sellaiset, jotka Liisaa olivat pelottaneet, tai joiden edessä hän oli tuntenut itsensä niin pieneksi ja merkityksettömäksi, että oli tuntunut siltä että tekisi mieli haihtua kokonaan olemassaolosta pois. Aina oli tapahtunut jotakin sellaista, joka oli ikään kuin ankkuroinut Liisan osaksi ihmeellistä tapahtumakulkua siten, että hän koki voivansa vaikuttaa asioihin, ja että hänkin oli osa kokonaisuutta, mutta ei kuitenkaan yksin vastuussa ”ihan kaikesta”, niin kuin siellä toisessa elämässä välillä hyvinkin vahvasti oli tuntunut. Kokemukset Ihmemaassa ikään kuin hajoittivat ”sen toisen elämän” kokemuksia, varsinkin ikäviä kokemuksia, pieniksi paloiksi, jonka jälkeen nuo kokemukset jäsentyivät uudelleen, kuten nyt leijonan puhuessa syvällä rauhoittavalla äänellään. Jopa hiljaisuudet, joita syntyi leijonan puheen tauotessa, tuntuivat olevan hyvin merkittävä osa uudelleen jäsentymistä.