Uusi päivä. Pohdintoja. Matka jatkuu.

Liisa heräsi jonkin kutittaessa hänen kasvojaan. Mii nuoli Liisan nenää ja käännähti sitten pesemään itseään, selvästikin tyytyväisenä kun oli saanut Liisan hereille.

Liisa katseli ympärilleen. Tapahtumien kulku palautui hänen mieleensä vaiheittain. Pitkä matka polulla Ihmemaan maisemissa, joka oli lopulta kuljettanut Liisan metsän siimekseen. Leijonapatsaan löytyminen, patsaan joka ei ollutkaan patsas.

Liisa hätkähti ja katseli ympärilleen. Missä leijona oli? Viimeinen asia jonka Liisa muisti oli tulen rätinä ja tähtien loiste puiden yllä, ja kaiken ympärille kietoutuva leijonan ääni. Nyt nuotiopaikalla oli hiillos, josta päätellen tuli ei ollut palanut pitkään aikaan. Metsä ympärillä oli hiljainen. Leijonaa ei näkynyt missään.

Mii pesi itseään kaikessa rauhassa. Liisa huomasi olevansa nälkäinen ja alkoi etsiä korista ruokaa. Sieltä löytyi syötävää ja juotavaa yllin kyllin. Onpa kätevä kori, Liisa ajatteli ties monennenko kerran. Hän pakkasi tyynyn ja huovan takaisin koriin, eikä edes hämmästellyt sitä kuinka ne vain sujahtivat jonnekin korin pohjalle piiloon.

Liisa söi kaikessa rauhassa miettien samalla tapahtumien kulkua. Ajankulku oli ikään kuin hämärtynyt. Jos joku olisi kysynyt, ei hän olisi osannut vastata kauanko hän oli Ihmemaassa ollut. Ja oliko sillä väliäkään, Liisa mietti. Hän oli nyt täällä, ja ajatukset tahtoivat kääntyä siihen mitä hän seuraavaksi tekisi.

Mitä HE seuraavaksi tekisivät, Liisa totesi, pientä kissaa katsoen. Hän ei ollut enää yksin. Nyt hänellä oli matkakumppani, joka edelleen istui hänen vieressään itseään pesien. Hyvin rauhallisen oloisena. Liisa tiesi että jos jokin olisi vialla, Mii kyllä ilmoittaisi siitä. Tavalla tai toisella.

Viisainta lienee jatkaa matkaa, Liisa pohdiskeli. Syödessään hän oli katsellut ja kuulostellut ympärillään olevaa metsää. Se oli hyvin hiljainen. Luonnottoman hiljainen. Mistään ei kuulunut risaustakaan. Leijonasta ei edelleenkään näkynyt jälkeäkään. Vain nuotiopaikka ja sen lähettyvillä näkyvät valtavat tassunjäljet kertoivat siitä, että Liisa ei ollut kuvitellut kokemaansa.

Liisa tunsi olonsa kylläiseksi sekä levänneeksi, ja oli valmis jatkamaan matkaa. Paikalleen jääminen ja leijonan odottelu ei tuntunut oikealta valinnalta. Ihmemaassa tapahtui selvästikin hyvin kummallisia asioita, ja Liisalla oli vahva tunne siitä että hänen ja Miin pitäisi jatkaa matkaa ripeästi. Herttakuningattaren perintö oli jatkanut omaa elämäänsä kuningattaren kukistumisen jälkeen, ja vaikutti siltä että asiat olivat Ihmemaassa vielä enemmän mullin mallin kuin koskaan aikaisemmin. Liisa ei edelleenkään aivan tarkalleen tiennyt miten hän pystyisi auttamaan, mutta oli silti varma siitä, että hän voisi tehdä jotakin. Selvää oli että paikoilleen jääminen ja sen odottaminen että tulisi joku joka kertoisi mitä pitää tehdä ei ainakaan auttaisi yhtään mitään. Ja sitä paitsi – leijonahan oli kertonut hänelle vaikka ja mitä, mutta nyt leijona oli poissa. Ehkäpä he tapaisivat leijonan vielä uudelleen, jos he nyt lähtisivät jatkamaan matkaa. Liisa oli myös varma siitä, että leijonan kertomus palaisi hänen mieleensä sitten kun hän tietoa tarvitsisi. Näinhän lohikäärmeratsastajakin oli sanonut Liisalle omaa tarinaansa kertoessaan.

Matkan tekemisen suhteen Liisalla oli melkeinpä huoleton olo. Olihan hänellä Miin lisäksi ihmeellinen kori mukanaan. Ravinnon saamisesta ei selvästikään tarvinnut huolehtia. Ja ties mitä kaikkea muuta korista löytyisi tarpeen tullen! Mii puolestaan oli osoittautunut hyväksi matkakumppaniksi. Se oli viisas ja rohkea sekä päättäväinen kissa. Mutta sellaisia kai kaikki kissat omalla tavallaan ovat, Liisa hymähti.

Liisan mietteet keskeytyivät kun maasta kuului tanakka kiljaisu. ”Mii!”, pikkuinen kissa julisti Liisaa silmiin katsoen. Miillä oli siis nälkä, Liisa totesi, ja kääntyi penkomaan koria. Sieltä löytyi pieni rasia josta nousi herkullinen tuoksu. Liisa avasi rasian ja laittoi sen kissan eteen. Mii alkoi hotkia ruokaa, ja tämän syödessä Liisa katseli kissaa. Se oli selvästikin kasvanut. Mutta mahtuisi vielä hänen huppuunsa. Ja jos huppu kävisi liian pieneksi jossakin vaiheessa, ehkäpä Liisa löytäisi matkan varrelta takin jossa olisi isompi huppu. Tai sitten kissalle sopivat taskut.

Miin syötyä kyllikseen Liisa pakkasi loput tavarat koriin. Kun hän nousi jaloilleen, Mii kiipesi oma-aloitteisesti Liisan jalkaa pitkin takin liepeeseen, josta se nousi muutamalla pontevalla askeleella huppuun. Liisa odotti että Mii löysi mukavan asennon ja pohti samalla mihin suuntaan kannattaisi lähteä. Koru, pieni tikku hänen rinnallaan, värähti. Liisa kosketti sitä. Se tuntui nykivän oikealle. Mii puolestaan laittoi tassunsa Liisan oikealle olkapäälle. Selvä, Liisa totesi. Hän katseli etuoikealla olevaa metsikköä ja alkoi astella metsän suuntaan.

Yö metsässä. Leijonan kertomus

Kun Liisa myöhemmin muisteli aukiolla vietettyä yötä, ei hän päässyt selvyyteen kauanko aikaa oikeastaan oli kulunut. Ilta ja yö, ehkä. Ehkä useampikin.

Liisa istui rauhallisesti rätisevän tulen äärellä. Pimeys kietoutui aukion ympärille lämpimän huovan lailla. Nuotiosta kohoava tuli nostatteli aika ajoin kipinöitä kohti taivaan kattoa. Leijonan alkaessa kertoa tarinaansa aika käpertyi johonkin ja ikään kuin nukahti, synnyttäen tilaa jakaa jotakin, josta myöhemmin osoittautui olevan apua kummallekin. Varsinkin Liisalle.

Pikku kissa tuli lähemmäksi Liisaa tuon ajattomalta tuntuneen yön sylissä. Kissa vietti hyvän tovin haistellen ja tutkien Liisaa. Se hieroi poskellaan Liisan sormia, ja nuoli pienellä pehmeällä kielellään Liisan kasvoja. Välillä tuntui että Liisa näki nuotion valossa jotakin kultaista, joka keriytyi kissasta kohti hänen sydäntään.

Leijona puhui aika ajoin syvän käheällä äänellä, seuraten samalla Liisan ja kissan olemista. Se ei kommentoinut kissan touhuja. Leijona tiesi miten tärkeää on että sydänyhteydet syntyvät levollisesti omalla ajallaan, vähä kerrassaan. Joten leijona keskittyi kerimään omaa tarinaansa auki pala palalta, kietomaan sitä kaksikon ympärille.

Välillä Liisa ehkä torkkui. Jälkikäteen hän ei ollut varma muusta kuin siitä, että lähes kaikkia kokemuksia Ihmemaassa leimasi jonkinlainen unenkaltainen olotila. Erityisesti leijonan kanssa nuotion äärellä vietettyä yötä.

Leijonan käheä ääni synnytti hypnoottisen rytmin. Äänen seassa tuntui leijuvan kuvia jotka asettuivat osaksi leijonan kertomusta. Kuvia, jotka muistuttivat unien maisemia. Liisa ei ollut varma olivatko kuvat todellisia vai kuvitteliko hän ne. Lopulta hän päätti ettei asiaan kannattanut takertua, sillä mistä loppujen lopuksi voi tietää mikä on oikeasti todellista? Ihmemaa toi tämän kokemuksen jatkuvasti iholle. Asiat muuntuivat ja muokkautuivat siten, että se mikä oli hetki sitten ollut todellista, oli seuraavassa haihtunut pisaroiksi ja kadonnut tuulen mukana jonnekin. Mikään ei ollut varmaa tai pysyvää. Tai siltä ainakin välillä tuntui.

Joskus hän oli pelännyt tulevansa hulluksi unen kaltaisten kokemusten myötä, mutta Ihmemaassa vietetty aika oli tasoittanut kokemuksiin liittyviä olotiloja. Varsinkin sen myötä, kun asiat aina järjestyivät ihmeellisellä tavalla – etenkin sellaiset, jotka Liisaa olivat pelottaneet, tai joiden edessä hän oli tuntenut itsensä niin pieneksi ja merkityksettömäksi, että oli tuntunut siltä että tekisi mieli haihtua kokonaan olemassaolosta pois. Aina oli tapahtunut jotakin sellaista, joka oli ikään kuin ankkuroinut Liisan osaksi ihmeellistä tapahtumakulkua siten, että hän koki voivansa vaikuttaa asioihin, ja että hänkin oli osa kokonaisuutta, mutta ei kuitenkaan yksin vastuussa ”ihan kaikesta”, niin kuin siellä toisessa elämässä välillä hyvinkin vahvasti oli tuntunut. Kokemukset Ihmemaassa ikään kuin hajoittivat ”sen toisen elämän” kokemuksia, varsinkin ikäviä kokemuksia, pieniksi paloiksi, jonka jälkeen nuo kokemukset jäsentyivät uudelleen, kuten nyt leijonan puhuessa syvällä rauhoittavalla äänellään. Jopa hiljaisuudet, joita syntyi leijonan puheen tauotessa, tuntuivat olevan hyvin merkittävä osa uudelleen jäsentymistä.

Uni. Yllätys.

Liisa nojasi puun runkoa vasten, ja lehvästön kautta siivilöityvä valo lämmitti mukavasti. Olo oli rento, ja tuli koko ajan rennommaksi. Ilmassa kimmelsi pieniä kultaisia hippuja, ja Liisa seuraili niiden leikkivää liitelyä. Hippuja ilmestyi koko ajan lisää. Niistä muodostui pieni pyörre, jonka iloiseen kisailuun liittyi joukko perhosia ja muita pieniä siivekkäitä olentoja. Pyörre tiivistyi ja alkoi hohtaa. Hohteeseen alkoi muodostua hahmo.

Pyörteestä astui ulos nainen, jonka Liisa oli nähnyt sumu-oven kuvassa. Naisella oli siivet, ja hän näytti aivan yhtä lempeältä kuin mitä Liisa muisti. Muisti!, Liisa hätkähti. Niin, hän muisti hetken öisessä puutarhassa, jolloin hän oli pidellyt kädessään pientä valopalleroa ja esitellyt sitä naiselle.

Nainen hymyili Liisalle. Liisan valtasi ilo ja hämmästys, ja hän tunsi kuinka kyynelet alkoivat valua poskille. Suusta livahti pieni nauru, joka jäi sävelinä keikkumaan Liisan ja naisen välille. Nainen tarttui yhteen säveleen ja puhalsi siihen. Siitä hajosi pienemmiksi säveliksi, joka muotoutui jonkinlaiseksi jonoksi. Kuin sävelasteikolla, Liisa katseli ihmeissään. Hän kuuli tutun musiikin, mutta ei saanut kiinni siitä mihin musiikki liittyi.

Nainen nauroi, ja myös hänen suustaan nousi säveliä. Ne liittyivät Liisan suusta purkautuneisiin säveliin, ja muodostivat tanssivan piirin. Musiikki jonka Liisa kuuli, muuttui täyteläisemmäksi. Sitten nainen viittasi Liisan luokseen. Liisa nousi ylös hämmästellen miten kevyeksi hän olonsa tunsi. Nainen tarttui hänen käteensä ja veti sen suoraksi. Naisen käsi oli niin lämmin, Liisa ihasteli. Ja pehmeä.

Kädet yhteen liitettyinä he piirsivät ilmaan kuviota. Kun kuvio oli valmis, nainen ohjasi vielä Liisan kättä omassaan piirtämään jotakin kuvion yläpuolelle. Sanoja. Liisa yritti saada sanoista selvää. Kun viimeinen kirjain oli piirretty ja käsien liike lakkasi, kirjaimet alkoivat hohtaa ilmassa, Liisa näki mitä he yhdessä olivat kirjoittaneet. ”Ystävät”, ilmassa luki pienen ympyrän ulkopuolella siten että teksti seurasi ympyrän viivaa.

Sanojen alkaessa hohtaa myös itse ympyrä alkoi hohtaa. Liisa katseli hämmästyneenä, käsi edelleen naisen kädessä, kuinka ympyrän sisus alkoi pyörteillä ja sitten ikään kuin kääntyä sisäänpäin. Se avautui poluksi, joka kiemurteli jonnekin kaukaisuuteen. Jotakin liikkui polulla. Jotakin hyvin pientä. Liisa katseli uteliaana kun tuo jokin tuli lähemmäksi ja lähemmäksi. Nainen hänen vieressään tuntui hyvin turvalliselta ja rauhalliselta.

Pieni hahmo pysyi pienenä. Kun pikkuruiselta liikkuvalta pisteeltä näyttänyt ”jokin”läheni, se alkoi näyttää pallukalta. Kun se liikkui vielä lähemmäksi, Liisa alkoi erottaa neljä jalkaa. Hmm, hän tuumaili itsekseen. Onpa mielenkiintoista. Nainen puristi hänen kättään rohkaisevasti. Pallukka alkoi olla ja aika lähellä oviaukkoa. Liisa kurkotti katsomaan hieman lähempää. Hän ei nähnyt kunnolla, joten hän otti muutaman askeleen lähemmäksi ovea. Nainen seurasi hänen perässään.

Se oli pikkuinen kissa! Jota selvästikin pelotti. Liisa mykistyi, sillä hänestä pikkuinen kissa oli ihan hirmuisen rohkea kun se tuolla tavalla matkasi yksikseen suuressa maailmassa. Mutta se oli peloissaan, ja ehkä vähän yksinäinenkin? Liisa päästi naisen kädestä irti ja kumartui eteenpäin. Hän varoi koskemasta ympyrän hohtaviin reunoihin, kumartuen kuitenkin niin lähelle oviaukkoa kuin koki turvalliseksi. Pikku kissa istui polulla ja katseli Liisaa silmiin. Se tärisi. Voi että, ajatteli Liisa. Se on varmaan väsynyt ja nälkäinen. Ties miten pitkän matkan se on taittanut.

Liisa katsoi kissaa ja hetken aikaa kaksikko tutkaili toisiaan. Liisaa pelotti, mutta hän päätti silti rohkaista mielensä. Sitten hän puhui kissalle. ”Haluaisitko tulla tänne? Haluaisitko liittyä seuraani?” Liisa pelotti se, että kissa ei ehkä hyväksyisikään hänen tarjoustaan. Kissat kun ovat joskus hieman sellaisia, hmm, valikoivia.

Kissa naukaisi ja lähti samantien kulkemaan kohti oviaukkoa. Liisa ojensi kätensä, ja kissa hyppäsi hänen käsivarrelleen, josta se pehmein askelin tassutteli Liisan kättä pitkin olkapäälle, löysi hänen takkinsa hupun, ja käpertyi sinne nukkumaan.

Voi, Liisa henkäisi.

Sitten hän kääntyi naisen puolen. Nainen sipaisi Liisaa poskelle, ja otti Liisan kasvot käsiensä väliin. Liisan silmät tulvivat. Nenästäkin valui jotakin. Suusta kuitenkin livahti nauru, ja sen huomatessaan Liisa nauroi lisää. Kyyneltensä läpi hän näki naisen hymyn. Sitten nainen irroitti otteensa, ja alkoi hajota kultaiseksi usvaksi. Liisa katseli itkien ja nauraen kultaisen pyörteen ja siivekkäiden olentojen leikkiä, jotka Ihmemaan auringon valossa kimaltelivat timanttien lailla.

Kuvan lähde: Facebook-ryhmä Fairies, dragons and other mythological creatures

Nälkä. Lepotauko.

Liisalla oli myös konkreettisesti kiljuva nälkä. Vatsa kurni ja murisi huonon rokkibändin lailla, päästellen ilmoille täysin epävireisiä sointuja. Liisa ei edes muistanut milloin oli viimeksi syönyt kunnolla. Kaikki tämä touhu ja tohottaminen porttien, ovien ja portaaleiden kanssa, sauvoista puhumattakaan oli vienyt hänen huomionsa niin täysin, että omasta itsestä huolehtiminen oli unohtunut. Tyypillistä, ajatteli Liisa. Aina huolehtimassa muista ja muiden tarpeista niin että unohdan itseni tyystin.

Ehkä tämäkin on byrokraattimadon perintöä? Ollaan niin velvollisuudentuntoisia että, ja sitten omat asiat unohtuvat kun hössöttää muiden asioita ja itse väsyy kuoliaaksi. Siinäpä vasta juoksuhiekalle rakennettu perusta, Liisa pohdiskeli samalla kun mietti mitä nyt tekisi. Hänellä alkoi olla myös polttava tarve päästä jatkamaan matkaa, mutta kurniva nälkä pakotti hänet miettimään seuraavaa askeltaan.

Samalla häntä harmitti ja ehkä vähän ärsyttikin Sen Päivän muiston avautumisen myötä auenneet muut asiat, kuten Vakavaa ja Totista olemista koskevat muistot. Nälkä vain pahensi ärtymystä. Liisa huokaisi, ja valmistautui nousemaan maasta ylös. Siihen piti totisesti valmistautua, koska hän tunsi olonsa huteraksi.

Kannatti kuitenkin nousta. Ylös päästyään Liisa katseli ympärilleen ja ennen kuin ehti edes miettiä mitä tekisi seuraavaksi, hän näki vähän matkan päässä pikkuruisen korin. Korin, josta kantautui Liisan nenään herkullinen tuoksu. Vatsa alkoi heti pitää meteliä ja suu vettyi, kun Liisa tajusi että korissa täytyy olla ruokaa. Hän juoksi korin luokse, ja huomasi siinä lapun ”Syö minut”.

Kori oli pieni, mutta kurkistaessaan sen sisälle Liisa huomasi että se kätki sisälleen kaikenlaisia ihanuuksia. Liisa etsi nurmikolta mukavan istuinpaikan, sopivasti ison puun varjosta, sillä aurinko paistoi jo melkeinpä kuumasti. Hän nojautui puunrunkoa vasten ja alkoi sen kummemmin tutkimatta tyhjentää korin sisältöä suuhunsa. Piiraita oli useammanlaisia, samoin jotakin hauskan väristä pöperöä, hedelmiä, kasviksia ja jopa kannu jossa oli ehkäpä vettä. Ihmemaan tuntien siellä voi olla mitä vain, Liisa ajatteli, ja totesi että on parempi olla ajattelematta liikaa.

Jokin Ihmemaassa oli selvästikin muuttunut, ehkäpä voisi sanoa jopa ”parantunut”, sillä ajatukset tuntuivat konkretisoituvan hyvin nopeasti. Joten oli parempi pitää varansa ja miettiä tarkkaan mitä ajatteli, ettei kutsunut luokseen asioita joita ei halunnut, Liisa tuumiskeli syödessään. Ruoka maistui taivaalliselta, ja Liisan olo koheni jokaisen suupalan myötä.

Auringon paistaessa viistosti puun lehvästön läpi hänellä oli myös sopivan lämmin, ja ennen kaikkea turvallinen olo. Uni alkoi hiipiä lähemmäksi ja lähemmäksi, ja ennen kuin Liisa tajusikaan, hänen silmäluomensa lupsahtivat kiinni.

Muistaminen osa 2. Katumus. Valinta.

Liisa hengitti syvään ja palasi pikkuhiljaa takaisin itseensä. Hän katsoi ovelle ja näki kuinka kultahippuja pyörittelevän pikku Liisan kuva alkoi vähitellen haihtua. Kun se katosi kokonaan, ovi alkoi sulkeutua. Oven napsahtaessa kiinni sitä ympäröivä usva tihentyi hetkeksi, ja lempeä tuuli puhalsi sen pois. Ovi katosi usvan myötä.

Liisa istui maassa ja tuijotti käsiään. Kyllä, hän muisti kohtaamiset Muissa Maailmoissa, jolloin hän oli harjoitellut ja opetellut milloin mitäkin, hänen ihanien ystäviensä avustuksella ja opastuksella. Iloiset kohtaamiset, Liisa muistutti itseään. Ne olivat aina hyvin iloisia kohtaamisia. Eivät koskaan Vakavia tai Totisia. Koska Muissa Maailmoissa elävät olennot tunsivat ja tiesivät olemassaolon arvon, eikä heidän tarvinnut sitä pönkittää. Yhtään millään. Siksi siellä saattoi leikkiä niin paljon kuin halusi, ja nauraa myös ääneen silloin kuin siltä tuntui. Tärkeät Tapaamiset – Palaverit – olivat aina Iloisia Tilaisuuksia, Liisa muisti. Joihin saivat osallistua kaikki ketkä halusivat.

Kaikki tämä oli kadonnut hänen elämästään Sen Päivän myötä. Sen Päivän, jonka hän oli kätkenyt niin syvälle sydämeensä, että oli sen tyystin unohtanut. Samoin kuin sitä edeltävän elämän. Niin, Liisa ajatteli. Se oli ikäänkuin vedenjakaja. Jonka jälkeen elämä jatkui, mutta harmaammissa väreissä. Tein Kaiken Oikein ja Siten Kuten Piti. Sillä tavoin siellä elettiin. Koska ei oikeastaan ollut vaihtoehtoja. Oli joitakin Värikkäitä ihmisiä, mutta heidän piti tehdä kovasti töitä jotta he pystyivät värinsä säilyttämään. Ja heillä oli varmasti vaikeaa monessa asiassa. Heidän lapsiaan kiusattiin koulussa ja kaikkea sellaista Kamalaa.

Liisa tunnisti itsessään kärsimättömyyden päästä takaisin tien päälle, päästä jatkamaan matkaa. Kärsimättömyyden, joka liittyi sekä vaikeuteen kohdata kauan kadoksissa olleita muistoja, että haluun jatkaa matkaa Ihmemaassa. Samanaikaisesti hän tunnisti kuinka tärkeä tapahtumakulku oli alkanut Punaisen Naisen ja kultaisen lohikäärmeen tapaamisesta. Siitä hetkestä, kun Irvikissa kertoi hänelle Lohikäärmeportista.

Hetken aikaa Liisaa kadutti. Kadutti. Todella. Syvästi. Pitikin mennä kuuntelemaan sen höperön kissan juttuja. Pitikin mennä avaamaan mokoma portti. Pitikin! Hän kiristeli hampaitaan. Kuitenkin Liisa tiesi erittäin hyvin, että asioilla oli monia puolia, ja kokemuksilla monia tasoja. Joskus tasoja tuntui olevan loputtomasti. Hän tiesi vanhasta kokemuksesta myös sen, että kun yhden tason avasi ja uskaltautui tutkimaan sen sisältöä, vanhat painolastit saattoivat karista pois jopa kokonaan, ja tutkimusmatka saattoi avata teitä jonnekin aivan uuteen. Tasoille, joista ei välttämättä osannut edes uneksia, koska ei yksinkertaisesti voinut kuvitella että sellaisia voisi olla olemassa. Joten jos vanhoja, jopa niitä kauan kadoksissa olleita ovia ei koskaan avannut, saattoi luottaa siihen että matka jatkuisi melkolailla samanlaisena pitkän matkaa, samojen asioiden ja teemojen toistuessa mutta ehkä vain eri muodossa. Ja varmaan juuri niin kauan, kunnes oli valmis kokeilemaan jotakin uutta, Liisa mietti.

Nyt Liisa oli valmis. Harmista ja suuttumuksesta huolimatta hän tajusi olevansa valmis. Sillä Liisa tunnisti itsessään nälän, joka hänessä oli lapsena ollut kun hän kulki Muissa Maailmoissa kaapu yllään, etsien, tutkien ja ihmetellen asioita ja olentoja joita retkillään tapasi. Ennen kaikkea hän tiesi, että Ihmemaan herättämisessä uudelleen eloon ja uuteen kukoistukseen tarvittiin uudenlaisia näkökulmia ja uudenlaisia ideoita epätoivoisesti, sillä vanhat konstit saivat asiat solmuuntumaan entistä tiukemmin, ja se taas tukahdutti viimeisenkin kipinän Ihmemaan olemuksesta. Tällaisten solmujen purkamiseen tarvittiin uteliaan lapsen ihmettelevää nälkää, joka ei antanut byrokraattimatojen ohuiden ja välillä jopa näkymättömien säikeiden kutoa itseään pussiin tai seittimetsiin.

Tämä kohtaaminen oli tienhaara, tienristeys, jota Liisa oli jollakin lailla jopa odottanut. Nyt hän saisi ja voisi kaikessa rauhassa ihan itse valita, Tehdä Valinnan, sillä hän oli saamassa takaisin sen mitä hän oli Kauan Sitten Kadottanut. Työvälineet ja Kipinän, joka piti yllä intohimon tulta ja antaisi hänelle voimaa jatkaa työtään. Antaisiko hän nälälleen luvan kasvaa, vai puristaisiko hän sen palloksi ja laittaisi taskuunsa piiloon?

Vain unta? Ällistyttävä byrokraattimato!

Liisa heräsi auringonvalon lämmittäessä hänen kasvojaan. Olipa kummallinen uni, Liisa mietti muistaessaan edellisillan tapahtumat. Untahan sen täytyi olla, sillä enhän minä ole mikään Mestari. Hän tunsi olonsa hieman kummalliseksi, sillä lahjojen määrä joita ”Punainen Nainen” oli hänelle antanut jopa nolostutti hieman.

Liisa katseli kylmennyttä nuotiota mietteissään. En edes tiedä mitä Mestari tarkoittaa, hän pohti. Olen vain Liisa, ihan tavallinen Liisa, joka yrittää osallistua Ihmemaan yhteisten asioiden hoitamiseen. Hän katseli käsiään, jotka näyttivät niin arkisilta ja tavallisilta. Niissä ei näkynyt kaunista hehkua, jonka eilisen illan – unen! Liisa muistutti itseään – timantti oli sulaessaan jättänyt jälkeensä.

Sitten hänen katseensa osui maahan. Nuotiopaikan edessä kimmelsi jotakin. Liisa asteli kimmellyksen luokse ja poimi sen käteensä. Se oli pienen pieni tikku, jossa kulki spiraalinmuotoinen omenanvihreän-kullanruskean värinen raita koko tikun mitalta. Kimmellys syntyi auringonvalon osuessa raitaan. Liisa nosti tikun käteensä.

Välittömästi tikku alkoi kasvaa sekä pituutta että leveyttä. Se kasvoi niin nopeasti, että Liisa melkein pudotti sen säikähtäessään. Tikku kasvoi ja kasvoi kunnes se oli reilun puolentoistametrin korkuinen ja käteensopivan paksuinen. Liisa tuijotti ”tikkua” suu auki. Se oli sauva! Se todella oli sauva.

Se ei siis ollutkaan unta! Liisa katseli sauvaa ihmeissään. Sitten hän muisti portaalikiven ja kopaisi taskujaan. Kivi löytyi taskusta. Se istui hänen kämmenellään ja tuntui hyvin lämpimältä. Liisa katseli kiven valkoista rinkulaa, valkoista ”suuta”. Siitä alkoi nousta usvaa. Liisa piteli kiveä kämmenellään ja katseli kun usvasta alkoi muodostua pieni pilvi. Usva sykki ja eli omaa elämäänsä. Se ei tuntunut lainkaan pelottavalta.

Sitten usvaan alkoi muodostua ikään kuin ikkunoita. Liisa ei keksinyt parempaakaan sanaa aukoille joita oli nyt useampia, ja niitä tuli koko ajan lisää. Lopulta usvapilvessä oli monta ”ikkunaa”, ja paikallaan leijuva pilvi lähti pyörimään hidasta vauhtia. Liisan katsellessa ikkunoihin alkoi muodostua kuvia. Hämmästyneenä Liisa huomasi katsovansa itseään.

Liisa kulkemassa Valkoisen jäniksen perässä. Liisa putoamassa kaninkoloon, jota kautta hän saapui Ihmemaan silloin joskus. Liisa Hassun Hatuntekijän teekutsuilla. Liisa Valkoisen Kuninkaan kanssa. Liisa Herttakuningattaren kanssa. Herttakuningatar joka oli tullut hulluksi, ja piti koko Ihmemaata kauhunvallassa mielivaltaisilla oikuillaan. Liisa joka nousi Herttakuningatarta vastaan vaikka häntä pelotti. Liisa kulkemassa yhdessä Ihmemaassa tapaamiensa uusien ystävien kanssa, jotka auttoivat häntä kukistamaan Herttakuningattaren mielivallan.

Vähitellen Liisa alkoi ymmärtää, että kivi oli avannut portaalin menneeseen ja näytti hänelle tapahtumia jotka olivat johdattaneet hänet nykyhetkeen, askel kerrallaan. Ja että polku jota pitkin Liisa oli kulkenut, oli aina ollut vähintäänkin hieman pelottava, mutta silti hän oli rohkeasti kulkenut tuota polkua pitkin ja saanut tukea ja opastusta aina kun oli sitä tarvinnut. Sekä uusia ystäviä, Liisa muisti. Niitäkin olen matkan varrella saanut. Ei ole tarvinnut yksin kulkea.

Ehkä, Liisa pohti, ehkä Mestaruus voisi olla sitä että rohkeasti kulkee eteenpäin sillä polulla jolla sillä hetkellä on. Ja se voisi olla sitäkin, että sitten kun saapuu tienhaaraan, pohtii minkä polun valitsee myös sydäntään kuunnellen. Sillä täällä Ihmemaassa eivät päde ”järjen lait, normaalin maailman” lait. Täällä pitää kuunnella Sydäntä. Jos minä olisin kuunnelllut järkeäni silloin joskus kun tänne tulin, olisin juossut Herttakuningatarta karkuun, ja hän hallitsisi edelleenkin mielivallallaan, ja kaikki Ihmemaan asukkaat eläisivät jatkuvan pelon ikeessä.

Kun Liisa tutkiskeli tuntojaan, sumupilvessä olevat ikkunat alkoivat sulkeutua yksitellen. Samalla hän tunsi kuinka hänen vatsaansa kipristeli. Ikkunoiden sulkeuduttua sumupilvi alkoi hälvetä, ja kivi lepäsi viileänä Liisan kämmennellä.

Vatsassa kipristeli edelleen. Liisa katsoi alaspäin ja hämmästyi. Hänen alavatsastaan, navan ja jalkovälin välistä, puski ulos isoharmaa mato. Liisa hämmästyi näkyä niin, että portaalikivi putosi maahan. Mato jatkoi pusertaumistaan ja Liisa ihmetteli näkyä. Sekä sitä, että häneen ei koskenut lainkaan. Lopulta mato tuli kokonaan ulos. Se oli noin 10 senttiä pitkä mittarimadon näköinen mutta hieman leveämpi ja pulleampi mato. Joka myös näytti Hyvin Viralliselta. Liisa kumartui oikein katsomaan matoa. Se oli hyvin siisti ja sillä näytti olevan pieni valkoinen paita jonka päällä oli pieni musta liivi. Niin kuin Hyvin Virallisilla ja Tärkeillä Ihmisillä, Liisa ajatteli, ja häntä alkoi naurattaa. Mato oli hyvin totisen oloinen ja se suu oli tiukkana viivana. Sitten se kaivoi jostakin pienen silinterihatun ja laittoi sen päähänsä. Liisaa nauratti niin että vedet kihosivat hänen silmiinsä. Maton mulkaisi Liisaa happaman oloisena ja lähti mönkimään eteenpäin.

Auringonvalossa Liisa näki kuinka hänen alavatsastaan kulki matoon pieniä hyvin ohuita säikeitä. Noista minä en pidä, Liisa ajatteli. Jos mato kerran on tullut minusta ulos, tulkoon sitten kokonaan. Sen kummemmin asiaa ajattelematta Liisa tarttui sauvaan ja pyysi siltä apua. Sitten hän iski sauvan maahan ja piti siitä toisella kädellä kiinni. Sauva alkoi värähdellä, ja spiraalimuotoinen säie alkoi liikkua. Ällistyneenä Liisa tunsi miten sauva nosti energiaa maasta hänen kroppaansa. Sauvasta virtasi, ajoittain suorastaan ryöppysi energiaa Liisaan ja sitten takaisin maahan. Liisa näki kuinka hänen alavatsastaa nousi kullanruskean ja omenanvihreän värisiä hattarapilviä ja hän oivalsi että sauva auttoi häntä puhdistumaan vanhasta.

Mitä matoon tulee, Liisa huomasi että se ei ollut päässyt kovin pitkälle. Muutaman metrin päässä harmaa mato oli käpristynyt kerälle ja se tärisi. Sitten se yhtäkkiä jähmettyi. Liisan katsellessa matoa auringonsäde osui suoraan matoon ja yhtäkkiä mato ikään kuin kärventyi ja muuttui tuhkaksi.

No, noin kai siinä käy, kun yrittää olla totinen ja järkevä Ihmemaassa. Se ei vaan yksinkertaisesti toimi täällä, Liisa ajatteli. Byrokraatit tulevat täällä hulluiksi ja sekoavat, kuten Herttakuningattarellekin kävi. Kuningatarhan ei kai alunperin ollut Ihmemaassa kasvanut ja sen vuoksi hän ilmeisesti sekosi. Hän vain halusi hallita ja käskyttää muita, niin kuin muissa maailmoissa tehdään, ja se ei täällä toimi, koska kaikki ovat niin omanlaisiaan että he tulevat hulluiksi jos menettävät omanlaisuutensa. Minäkään en ole Ihmemaasta kasvanut, mutta jostakin syystä täällä on hyvä olla – varmaan juuri siksi koska täällä saa ja voi olla rauhassa omanlaisensa. Toisin kuin siellä vanhassa kotona, Liisa pohdiskeli tuhkaksi muuttunutta matoa katsellessaan.

Lohikäärmeratsastaja, sauva ja portaalikivi

Liisa oli matkastansa väsynyt, ja ilahtui kun pimeän metsän pimeällä polulla pilkotti valoa jossakin edessäpäin. Hänen askeleensa kepeni ja hän suunnisti kohti valoa. Edessä avautui metsäaukea, jossa rätisi iloinen tuli. Tulen ääressä istui hahmo.

Liisa kulki varovasti nuotiopiirin reunalle. Hahmo kääntyi häntä kohti, ja Liisa näki että nuotion äärellä istui tummanpunaiseen kaapuun pukeutunut nainen. Kaavun väri eli tulen valossa, välillä se oli verenpunainen ja välillä lämmin ja ruskea niin kuin vain Äiti Maan syli voi olla. Nainen katsoi Liisaa ja toivotti hänet tervetulleeksi nuotiotulen ääreen.

Kului pitkä tovi hiljaisuudessa. Tuli rätisi ja valon sekä varjon tanssi sai Liisan uneliaaksi. Vastuut, jotka Ihmemaan asioiden hoitamiseen liittyivät, painoivat raskaana. Liisa huokaisi. Sitten hänen katseensa kiinnittyi naisen taakse. Siellä oli iso varjo, joka pysyi liikkumatta siinä missä muut varjot nuotion ympärillä elivät ja muuttivat muotoaan. Liisa hieroi silmiään, sillä varjo muistutti epäilyttävästi lohikäärmettä. Sivusilmällä Liisa huomasi nuotion äärellä istuvan naisen suupielessä hymynkareen.

Se on lohikäärme, nainen sanoi. Ja minä olen lohikäärmeratsastaja. Portti, josta Irvikissa Sinulle kertoi, on nyt auki. Koska sinä avasit sen. Me tulimme ensimmäisenä läpi, minä ja Ryohan, nainen sanoi. Ja kertoi sitten, että Ryohan tarkoittaa kumppania. Sillä sellainen on lohikäärmekansan side näihin ikiaikaisiin olentoihin, että he ovat yhtä ja samaa, ja kulkevat elämänpolkua rinnakkain, toinen toistaan tukien.

Liisa tuijotti varjoa silmät suurina. Sillä se liikkui, ja tuli lähemmäksi. Jokin alkoi kimmeltää. Kun valtavan olennon pää laskeutui nuotion ylle, Liisa oivalsi että kimmellys tuli sen suomuista, jotka hohtivat kultaisina pehmeän tulen valossa. Olento käänsi päänsä sivuttain, ja Liisa huomasi tuijottavansa yhteen lautasen kokoiseen silmään, jossa ikään kuin väreili tähtien sumu ja universumien pyörteet. Sitten olento veti syvään henkeä, ja puhalsi ulos. Liisan ylle satoi pehmeää kultaista pölyä. Liisa hengitti pölyä sisään, moneen kertaan syvinä sisäänhenkäyksinä, ja tunsin kuinka jokin hänen sisällään alkoi rentoutua ja vapautua. Keventyä.

Nuotion ääressä istuva nainen katseli Liisaa tarkkaavaisesti. Liisa huomasi, että nainen piteli toisessa kädessä sauvaa ja toisessa valtavan suurta timanttia. Timantti hohti himmeästi tulen valossa. Nainen alkoi puhua.

Nainen kertoi kansastaan ja sen eri heimoista, joita on runsaasti. Hän puhui lohikäärmeportista ja portaaleista, ja kertoi että sauva jota hän kädessään pitelee on Mestarin sauva. Ja että sauva on monien asioiden muassa myös avain, jolla voi avata portaaleja minne ikinä haluaa. Portaaleiden läpi voi matkustaa, mutta niiden kautta voi myös siirtää energiaa, ja kutsua jotakin tiettyä energiaa tai energian sävyä ja laatua, jota haluaa ilmentää jossakin tietyssä ajassa ja paikassa. Liisa kuunteli intensiivisesti ja ajatteli surkeana että hän ei ymmärrä mitään, eikä varmaan muista tästä mitään juuri silloin kun hänen tarvitsisi muistaa. Ikään kuin nainen olisi lukenut Liisan ajatuksen hän virkkoi: älä huoli, muistat kyllä sitten kun on sen aika. Uni lataa, ja unen maailmassa kaikki mikä on puhuttu, latautuu tietoisuuteesi.

Nainen käänsi katseensa timanttiin. Tätä sinä tarvitset, hän sanoi, ja ojensi jalkapallon kokoisen läpinäkyvän timantin Liisalle. Liisa otti timantin vastaan ja tuijotti sitä silmät suurina – se oli höyhenen kevyt! Nainen jatkoi puhettaan ja kertoi, että timantti on kiteytynyttä energiaa, jonka voi ottaa omaan kenttäänsä ja sitä kautta se leviää kaikkialle missä Liisa kulkee, imeytyen myös maaperään. Sitä voi pyytää avuksi myös kaikkiin tilanteisiin siunaamaan ja kirkastamaan niin ihmisiä, asioita kuin toiveita ja unelmiakin, nainen täsmensi. Liisa otti timantin kiitollisena vastaan, ja suuri oli hänen hämmästyksensä kun timantti yhtäkkiä sulikin hänen käsiinsä, jättäen jälkeensä vain pienen kimmeltävän pölykerroksen.

Sitten nainen ojensi sauvaa ja sanoi ”katso”. Samassa nuotion vierelle ilmestyi hassun näköinen noin metrin mittainen pyöreä ja pyörivä puinen teline, joka oli täynnä sauvoja.

Annan sinulle sauvan energian, nainen sanoi, sillä tulet sitä tarvitsemaan. Kysy aina mitä tarvitaan, ja sopiva sauva ilmestyy sinulle. Halutessasi voit myös valita jonkun tietyn sauvan tai sauvat. Naisen puhuessa teline pyöri hitaasti ympäri ja Liisa näki että telineessä oli loputon määrä mitä erilaisimpia sauvoja puisista kivisiin ja kristallisiin. Jotenkin Liisa myös tiesi, että sauvat pystyvät muuttamaan kokoaan hammastikun kokoisesta jättiläismäisiin pylväisiin, ja että niiden avulla energia kulkee maasta taivaaseen ja taivaasta maahan ikään kuin paalua pitkin. Mutta tarvitaan aina joku, joka sauvan lyö maahan, joku joka päättää että nyt sauvaa tarvitaan ja että se lyödään juuri tähän kohtaan. Ja muistathan myös sen, että sauva on myös avain portaaleihin. Jos sinun tarvitsee avata portaali jonnekin, tai kutsua joku paikalle, kysy mitä tarvitset, ja oikea sauva ilmentyy.

Liisa tunsi olevansa täysin pyörällä päästään.

Vielä yksi asia, nainen totesi. Hän kaivoi taskustaan pienen pyöreän harmaan kiven, jossa oli soikion muotoinen rinkula. Tämä on portaalikivi. Se opettaa sinut luomaan ja avaamaan tarvittavia portteja, ovia ja portaaleja. Älä huoli, siinä on turvamekanismi, nainen totesi nähdessään Liisan ällistyneen ilmeen. Portaali on täysin turvallinen käyttää. Ihmisten kielellä sanottuna voisi sanoa että tämän kuin opettelisi ajamaan pyörällä jossa on apupyörät. Sinun ei anneta kaatua. Mutta oppiminen edellyttää sitä, että jokainen opettelee ja harjoittelee itse.

Liisa tuijotti ihmeissään kiveä, jonka nainen asetti hänen kämmenelleen. Sen pyöreys kertoi, että kivi oli pitkään hioutunut meren aalloissa. Valkoinen rinkula joka kiven toisella puolella oli, toi mieleen suun. Liisa tutkaili kiveä ihmeissään, ja tunsi että häntä alkoi kovasti väsyttää.

Hän nosti katseensa. Nuotio paloi edelleen iloisesti, mutta punakaapuista naista ja lohikäärmettä ei näkynyt missään.

Liisa nukahti kaikki uudet ihmeelliset asiat mielessään pyörien, kivi tiukasti nyrkkiin kätkettynä.

Muuan höpsähtänyt kissa ja lohikäärmeportti

Olipa kerran Liisa pieni, joka Ihmemaassa seikkaili. Liisa oli kokenut ja viisas, ja kertaalleen Ihmemaan pelastikin Herttakuningattaren mielivallasta. Nyt Liisa osallistui Ihmemaan asioiden yhteiseen hoitamiseen, pitäen huolta siitä että kaikkia kohdeltiin tasapuolisesti ja reilusti, arvostaen ja kunnioittaen.

Liisalla oli myös ystäviä, joista hän ei tiennyt. Hän sai tiedon uusista ystävistään Irvikissalta, sillä kissat ovat hyviä ystäviä lohikäärmeiden kanssa. Irvikissa kertoi Liisalle, että tiesikös Liisa, että hänen ”takanaan ja ympärillään” on lohikäärmeportaali, eli portti josta Liisa voi kutsua sisään niin paljon lohikäärmeystäviä ja lohikäärmekansaa kuin tarpeelliseksi kokee.

Irvikissa vinkkasi myös, että ikivanha lohikäärme, Äiti Maan yksi aspekti, tunnetaan nimellä Isoäiti. Ja että jos Liisa kutsuu Isoäitiä ja haluaa, Liisa voi saada ikioman lohikäärmekumppanin, tai useammankin, joilta voi aina pyytää opastusta, apua ja tukea asiassa kuin asiassa.

Liisa kuunteli Irvikissaa, ja tuumaili että käyttääpäs kissa hienoja sanoja. Liisalla ei ollut hajuakaan siitä, mitä tarkoittaa ”aspekti”. Häntä nauratti kissan hieman pöyhkeältäkin tuntuva puhe. Liisa kuitenkin yritti pidätellä naurua parhaansa mukaan. Hän ei tiennyt lohikäärmeistä yhtään mitään, mutta kissoista sitäkin enemmän. Ne saattoivat olla hirvittävän herkkähipiäisiä sille päälle sattuessaan. Ja juuri nyt Irvikissa ehkä saattoi olla sillä päällä, koska kissa melkeinpä paasasi häntä ojossa. Tämä oli Irvikissan mielestä selvästikin tärkeää asiaa. Liisa päätti yrittää olla kärsivällinen ja kuunnella keskeyttämättä.

Irvikissa kertoi, että lohikäärmeitä on kaiken kokoisia ja värisiä, ja että ne ovat universumin ikivanhoja asukkaita, jotka kantavat mittaamatonta viisautta sisällään. Ja joskus ehkä myös hieman arveluttavaa huumorintajuakin, kissa kertoi häntä nykien. (Ja taas Liisaa nauratti) Kissa jatkoi määrätietoisesti tarinaansa, ja kertoi että lohikäärmekumppaneiden kanssa voi tehdä kaikenlaista yhteistyötä, hyvin konkreettisista asioista pienen pienten unelmien hahmottamiseen jos haluaa, ja tarpeen vaatiessa istuttaa myös aivan uusia asioita, sillä nämä kaikista elementeistä muodostuvat olennot kykenevät moneen. Ne kirjaimellisesti ovat paaluja maan ja taivaan välillä, mikäli niille annetaan se mahdollisuus.

Irvikissa sanoi, että lohikäärmeet odottavat portaalilla sen avaamista, ja että ne eivät tule kutsumatta sisään, koska jokaisen pitää tehdä oma tietoinen valinta haluaako taloonsa kumppaneita vaiko ei. Tosin, Irvikissa lisäsi, nämä kumppanit ovat sellaisia että ne lähtevät aina pyydetään, ne eivät koskaan ylitä kenenkään rajoja ilman lupaa. Mutta kutsuttaessa ne tulevat ilomielin!

Liisa kuunteli Irvikissaa ja tunnusteli tämän sanoja. Hän tiesi, että Irvikissa oli ainakin silloin joskus, ajoittaisesta hieman kummallisesta huumorintajustaan huolimatta ollut Ihmemaan asialla.

Kun Irvikissa lopuksi sanoi, että Liisa kyllä itse tietää mikä on oikein, mikä on aitoa ja mikä kumpuaa sydämestä, ja että Liisan kannattaa aina kuunnella vain sydämensä ääntä ja seurata sitä minkä itse tietää oikeaksi, sanoivat ”ne muut” mitä tahansa, Liisa tiesi että Irvikissaan saattoi vielä luottaa.