Uusi päivä. Pohdintoja. Matka jatkuu.

Liisa heräsi jonkin kutittaessa hänen kasvojaan. Mii nuoli Liisan nenää ja käännähti sitten pesemään itseään, selvästikin tyytyväisenä kun oli saanut Liisan hereille.

Liisa katseli ympärilleen. Tapahtumien kulku palautui hänen mieleensä vaiheittain. Pitkä matka polulla Ihmemaan maisemissa, joka oli lopulta kuljettanut Liisan metsän siimekseen. Leijonapatsaan löytyminen, patsaan joka ei ollutkaan patsas.

Liisa hätkähti ja katseli ympärilleen. Missä leijona oli? Viimeinen asia jonka Liisa muisti oli tulen rätinä ja tähtien loiste puiden yllä, ja kaiken ympärille kietoutuva leijonan ääni. Nyt nuotiopaikalla oli hiillos, josta päätellen tuli ei ollut palanut pitkään aikaan. Metsä ympärillä oli hiljainen. Leijonaa ei näkynyt missään.

Mii pesi itseään kaikessa rauhassa. Liisa huomasi olevansa nälkäinen ja alkoi etsiä korista ruokaa. Sieltä löytyi syötävää ja juotavaa yllin kyllin. Onpa kätevä kori, Liisa ajatteli ties monennenko kerran. Hän pakkasi tyynyn ja huovan takaisin koriin, eikä edes hämmästellyt sitä kuinka ne vain sujahtivat jonnekin korin pohjalle piiloon.

Liisa söi kaikessa rauhassa miettien samalla tapahtumien kulkua. Ajankulku oli ikään kuin hämärtynyt. Jos joku olisi kysynyt, ei hän olisi osannut vastata kauanko hän oli Ihmemaassa ollut. Ja oliko sillä väliäkään, Liisa mietti. Hän oli nyt täällä, ja ajatukset tahtoivat kääntyä siihen mitä hän seuraavaksi tekisi.

Mitä HE seuraavaksi tekisivät, Liisa totesi, pientä kissaa katsoen. Hän ei ollut enää yksin. Nyt hänellä oli matkakumppani, joka edelleen istui hänen vieressään itseään pesien. Hyvin rauhallisen oloisena. Liisa tiesi että jos jokin olisi vialla, Mii kyllä ilmoittaisi siitä. Tavalla tai toisella.

Viisainta lienee jatkaa matkaa, Liisa pohdiskeli. Syödessään hän oli katsellut ja kuulostellut ympärillään olevaa metsää. Se oli hyvin hiljainen. Luonnottoman hiljainen. Mistään ei kuulunut risaustakaan. Leijonasta ei edelleenkään näkynyt jälkeäkään. Vain nuotiopaikka ja sen lähettyvillä näkyvät valtavat tassunjäljet kertoivat siitä, että Liisa ei ollut kuvitellut kokemaansa.

Liisa tunsi olonsa kylläiseksi sekä levänneeksi, ja oli valmis jatkamaan matkaa. Paikalleen jääminen ja leijonan odottelu ei tuntunut oikealta valinnalta. Ihmemaassa tapahtui selvästikin hyvin kummallisia asioita, ja Liisalla oli vahva tunne siitä että hänen ja Miin pitäisi jatkaa matkaa ripeästi. Herttakuningattaren perintö oli jatkanut omaa elämäänsä kuningattaren kukistumisen jälkeen, ja vaikutti siltä että asiat olivat Ihmemaassa vielä enemmän mullin mallin kuin koskaan aikaisemmin. Liisa ei edelleenkään aivan tarkalleen tiennyt miten hän pystyisi auttamaan, mutta oli silti varma siitä, että hän voisi tehdä jotakin. Selvää oli että paikoilleen jääminen ja sen odottaminen että tulisi joku joka kertoisi mitä pitää tehdä ei ainakaan auttaisi yhtään mitään. Ja sitä paitsi – leijonahan oli kertonut hänelle vaikka ja mitä, mutta nyt leijona oli poissa. Ehkäpä he tapaisivat leijonan vielä uudelleen, jos he nyt lähtisivät jatkamaan matkaa. Liisa oli myös varma siitä, että leijonan kertomus palaisi hänen mieleensä sitten kun hän tietoa tarvitsisi. Näinhän lohikäärmeratsastajakin oli sanonut Liisalle omaa tarinaansa kertoessaan.

Matkan tekemisen suhteen Liisalla oli melkeinpä huoleton olo. Olihan hänellä Miin lisäksi ihmeellinen kori mukanaan. Ravinnon saamisesta ei selvästikään tarvinnut huolehtia. Ja ties mitä kaikkea muuta korista löytyisi tarpeen tullen! Mii puolestaan oli osoittautunut hyväksi matkakumppaniksi. Se oli viisas ja rohkea sekä päättäväinen kissa. Mutta sellaisia kai kaikki kissat omalla tavallaan ovat, Liisa hymähti.

Liisan mietteet keskeytyivät kun maasta kuului tanakka kiljaisu. ”Mii!”, pikkuinen kissa julisti Liisaa silmiin katsoen. Miillä oli siis nälkä, Liisa totesi, ja kääntyi penkomaan koria. Sieltä löytyi pieni rasia josta nousi herkullinen tuoksu. Liisa avasi rasian ja laittoi sen kissan eteen. Mii alkoi hotkia ruokaa, ja tämän syödessä Liisa katseli kissaa. Se oli selvästikin kasvanut. Mutta mahtuisi vielä hänen huppuunsa. Ja jos huppu kävisi liian pieneksi jossakin vaiheessa, ehkäpä Liisa löytäisi matkan varrelta takin jossa olisi isompi huppu. Tai sitten kissalle sopivat taskut.

Miin syötyä kyllikseen Liisa pakkasi loput tavarat koriin. Kun hän nousi jaloilleen, Mii kiipesi oma-aloitteisesti Liisan jalkaa pitkin takin liepeeseen, josta se nousi muutamalla pontevalla askeleella huppuun. Liisa odotti että Mii löysi mukavan asennon ja pohti samalla mihin suuntaan kannattaisi lähteä. Koru, pieni tikku hänen rinnallaan, värähti. Liisa kosketti sitä. Se tuntui nykivän oikealle. Mii puolestaan laittoi tassunsa Liisan oikealle olkapäälle. Selvä, Liisa totesi. Hän katseli etuoikealla olevaa metsikköä ja alkoi astella metsän suuntaan.

Mainokset

Yö metsässä. Leijonan kertomus

Kun Liisa myöhemmin muisteli aukiolla vietettyä yötä, ei hän päässyt selvyyteen kauanko aikaa oikeastaan oli kulunut. Ilta ja yö, ehkä. Ehkä useampikin.

Liisa istui rauhallisesti rätisevän tulen äärellä. Pimeys kietoutui aukion ympärille lämpimän huovan lailla. Nuotiosta kohoava tuli nostatteli aika ajoin kipinöitä kohti taivaan kattoa. Leijonan alkaessa kertoa tarinaansa aika käpertyi johonkin ja ikään kuin nukahti, synnyttäen tilaa jakaa jotakin, josta myöhemmin osoittautui olevan apua kummallekin. Varsinkin Liisalle.

Pikku kissa tuli lähemmäksi Liisaa tuon ajattomalta tuntuneen yön sylissä. Kissa vietti hyvän tovin haistellen ja tutkien Liisaa. Se hieroi poskellaan Liisan sormia, ja nuoli pienellä pehmeällä kielellään Liisan kasvoja. Välillä tuntui että Liisa näki nuotion valossa jotakin kultaista, joka keriytyi kissasta kohti hänen sydäntään.

Leijona puhui aika ajoin syvän käheällä äänellä, seuraten samalla Liisan ja kissan olemista. Se ei kommentoinut kissan touhuja. Leijona tiesi miten tärkeää on että sydänyhteydet syntyvät levollisesti omalla ajallaan, vähä kerrassaan. Joten leijona keskittyi kerimään omaa tarinaansa auki pala palalta, kietomaan sitä kaksikon ympärille.

Välillä Liisa ehkä torkkui. Jälkikäteen hän ei ollut varma muusta kuin siitä, että lähes kaikkia kokemuksia Ihmemaassa leimasi jonkinlainen unenkaltainen olotila. Erityisesti leijonan kanssa nuotion äärellä vietettyä yötä.

Leijonan käheä ääni synnytti hypnoottisen rytmin. Äänen seassa tuntui leijuvan kuvia jotka asettuivat osaksi leijonan kertomusta. Kuvia, jotka muistuttivat unien maisemia. Liisa ei ollut varma olivatko kuvat todellisia vai kuvitteliko hän ne. Lopulta hän päätti ettei asiaan kannattanut takertua, sillä mistä loppujen lopuksi voi tietää mikä on oikeasti todellista? Ihmemaa toi tämän kokemuksen jatkuvasti iholle. Asiat muuntuivat ja muokkautuivat siten, että se mikä oli hetki sitten ollut todellista, oli seuraavassa haihtunut pisaroiksi ja kadonnut tuulen mukana jonnekin. Mikään ei ollut varmaa tai pysyvää. Tai siltä ainakin välillä tuntui.

Joskus hän oli pelännyt tulevansa hulluksi unen kaltaisten kokemusten myötä, mutta Ihmemaassa vietetty aika oli tasoittanut kokemuksiin liittyviä olotiloja. Varsinkin sen myötä, kun asiat aina järjestyivät ihmeellisellä tavalla – etenkin sellaiset, jotka Liisaa olivat pelottaneet, tai joiden edessä hän oli tuntenut itsensä niin pieneksi ja merkityksettömäksi, että oli tuntunut siltä että tekisi mieli haihtua kokonaan olemassaolosta pois. Aina oli tapahtunut jotakin sellaista, joka oli ikään kuin ankkuroinut Liisan osaksi ihmeellistä tapahtumakulkua siten, että hän koki voivansa vaikuttaa asioihin, ja että hänkin oli osa kokonaisuutta, mutta ei kuitenkaan yksin vastuussa ”ihan kaikesta”, niin kuin siellä toisessa elämässä välillä hyvinkin vahvasti oli tuntunut. Kokemukset Ihmemaassa ikään kuin hajoittivat ”sen toisen elämän” kokemuksia, varsinkin ikäviä kokemuksia, pieniksi paloiksi, jonka jälkeen nuo kokemukset jäsentyivät uudelleen, kuten nyt leijonan puhuessa syvällä rauhoittavalla äänellään. Jopa hiljaisuudet, joita syntyi leijonan puheen tauotessa, tuntuivat olevan hyvin merkittävä osa uudelleen jäsentymistä.

Yksi pieni unelma toteutui

Tänään toteutui yksi pieni unelma, kun sain isokokoisen tulosteen tekemästäni julistekuvasta.

Tämän kuvan otin kotipihassani ihanassa marrasvalossa. Kehyksissä oleva kuva on Vapautuminen -sarjan Äiti Marian Sydän, josta teetätin Savonlinnan Tulostuspalvelussa kehyksen mittoihin (70 cm x 50 cm) sopivan tulosteen.

Tulosteen laatu on erinomainen!

20151103_123125

Leijona. Hedelmät. Polku metsään.

Pian viimeinen sauva lopetti veden suihkuttamisen, ja hiljaisuus laskeutui aukiolle. Liisa tuijotti leijonaa, joka nyt vuorostaan oli kääntänyt katseensa Liisaan. Vaikka välimatkaa oli jonkin verran, Liisa näki selvästi leijonan kullankimalteiset silmät, jotka katsoivat häneen intensiivisesti.

Kiitoksia hyvin paljon, nuori nainen, leijona sanoi. Liisa hätkähti, mutta oliko hän kuitenkaan yllättynyt tavatessaan puhuvan leijonan. Ehkä kuitenkaan ei. Ihmemaa oli merkillinen paikka, ja jos Liisa jostakin oli varma, uskoi hän vasta tuskin raapaisseensa Ihmemaan ihmeiden pintaa.

O-olkaa hyvä, Liisa änkytti, eikä edes tajunnut teitittelevänsä leijonaa.

Sauva joka oli juurtunut leijonan viereen ja kasvattanut köynnöksen, oli tehnyt hedelmää. Leijona kääntyi köynnöksen puoleen ja nappasi kynnellään yhden isoista hedelmistä. Se söi hedelmän parilla puraisulla. Hedelmän mehu valui leijonan suupielistä.

Täältä riittää varmasti meille kaikille, leijona murahti tavoitellessaan uutta hedelmää. Liisalla kesti hetken ennen kuin hän ymmärsi että leijona oli kutsunut hänet yhteiselle aterialle. Pikku kissa eteni jo määrätietoisesti kohti leijonaa, ja istahti tämän viereen. Leijona viilsi kynnellään pienen siivun yhdestä hedelmästä ja laski sen pikkukissan eteen. Se ei epäröinyt ja alkoi rouskuttaa hedelmää.

Liisa lähestyi köynnöstä ja katseli sitä ihmeissään. Oliko hän koskaan nähnyt niin monia värejä samassa kasvissa? Köynnös versoi koko ajan lisää, vaikka oli jo runsas sekä paksu. Sen ylälatvat huojuivat ilmassa ja tavoittelivat korkeudeltaan matalaa puuta. Eniten Liisaa hämmästytti hedelmien runsaus. Kukintoja oli monenlaisia, ja niistä kasvoi kaikenlaista hedelmää. Liisa ei tunnistanut niistä ainuttakaan, mutta ei antanut sen haitata. Hän taittoi irti useamman hedelmän jotka häntä miellyttivät ulkonäkönsä tai tuoksunsa puolesta. Yhden hän päätti syödä ja laittoi loput koriin.

Hedelmä maistui taivaalliselta. Se oli keveä mutta kuitenkin mehukas ja täyteläinen. Liisa keskittyi hedelmän syömiseen niin antaumuksella, että ei huomannut kuinka leijona seurasi hänen ateriointiaan suorastaan huvittuneen oloisena. Pikku kissa oli syönyt oman osuutensa ja päätti haluta päivälevolle. Liisa havahtui hedelmänsä lumoista vasta kun tunsi pienen kissat terävät kynnet jaloissaan. Pikkuinen kiipesi ketterästi Liisan jalkaa pitkin käsivarrelle ja siitä olkapäälle, josta se hyppäsi huppuun ja käpertyi sinne nukkumaan.

Paljon jännitystä yhdelle päivälle, leijona sanoi katsoessaan pienen kissan menoa. Liisa ei tiennyt mitä hän olisi sanonut. Hän seisoi vaiti ja söi hedelmänsä loppuun. Hän ei ollut edes tunnistanut olevansa nälkäinen, mutta nyt hän todella tunnisti olevansa kylläinen. Nukuttikin. Hän katseli leijonaa ja mietti mitä tekisi. Matkaa pitäisi jatkaa jossakin vaiheessa, mutta ei kai hänellä kiire ollut. Aukiolla voisi hyvin levätä tovin jos toisenkin.

Leijona puolestaan tarkasteli Liisaa. Liisalla oli sellainen olo, että se mietti jotakin. Yritti ehkä valikoida sanojaan.

Ehkäpä tuli lämmittäisi pitkän matkan päätteeksi, leijona lopulta sanoi, ja kääntyi sijoillaan. Se lähti lönköttelemään metsän siimekseen. Liisa seisoi paikallaan eikä lainkaan ymmärtänyt mitä nyt tapahtuu. Sitten hän päätti lähteä leijonan perään.

Ilta alkoi saapua. Laskevan auringon valaisemassa metsässä Liisa näki että leijona kulki melkein umpeen kasvanutta polkua pitkin. Se kulki reipasta vauhtia, ja Liisalle tuli lämmin kun hän yritti pysyä perässä.

Pian hän saapui pienelle aukiolle. Sen keskellä oli nuotiopaikka, jossa loimotti kutsuvan oloinen tuli. Leijona makasi kyljellään tulen lähellä. Liisa päätti asettua nuotion toiselle puolelle. Hän halusi nähdä leijonan. Katsella sitä. Liisa ei kokenut pelkäävänsä leijonaa, enemmänkin häntä kiinnosti tämä massiivinen olento. Jättiläisleijona. Se kai se on, Liisa mietti. Itseasiassa kaikkea muuta kuin pelottava. Varsin turvallisen oloinen. Tänä yönä voin ainakin nukkua kaikessa rauhassa, Liisa totesi ja istuutui maahan. Hän kaiveli ruokakoriaan toiveikkaana. Huopa tai jonkinlainen viltti olisi niin mukava. Tyynystä puhumattakaan. Kun molemmat löytyivät korin pohjalta, hän tunsi olonsa hyvin turvalliseksi. Ihmemaa on todellakin palaamassa ihmeiden aikaan, Liisa hymähti.

Järkytys. Sauvat ryhtyvät töihin.

Patsaan paikalla oli pölypilvi. Sieltä kuului myös ratinaa ja putoavien kivien ääniä. Liisa odotteli hetkisen, ja kun hän näki että pölypilvi alkoi selvästikin laskeutua, päätti hän lähteä katsomaan lähempää mitä ihmettä oikein oli tapahtunut. Kissan hän laittoi taskuunsa, jossa se heti käpertyi kerälle, mutta kuitenkin siten että pää pisti taskusta ulos. Silmät pyöreinä ja isoine korvineen pikkuinen kissa näytti suoraltaan hassulta, Liisa totesi ja häntä nauratti.

Liisa asteli varovasti patsaan luokse. Pölyä leijaili vielä ilmassa, mutta suurin osa oli jo laskeutunut maahan. Isoja kiven järkäleitä makasi joka puolella. Liisa huomasi että patsaan jalusta oli haljennut useaan osaan. Muutaman metrin päässä siitä mikä oli ollut jalusta, oli isompi kiviröykkiö. Se liikahteli, ja osa kivistä putosi maahan. Pikkuinen kissa katseli röykkiötä ja murisi taas.

Röykkiö liikahteli voimakkaammin, ja Liisa tajusi että sen alla oli jotakin. Jotakin, joka oli kaivautumassa ulos. Säikähdyksestään ja hämmennyksestään huolimatta Liisa huomasi ajattelevansa miten hän voisi auttaa. Ennen kuin hän sai ajatuksensa loppuun, sauva oli jo liikkeellä. Se kierteli röykkiön ympärillä hohtaen kirkasta valoaan. Isommat kivenjärkäleet laskeutuivat pehmeästi sivuun ja niiden alta alkoi paljastua hahmo. Sehän on leijona!, Liisa totesi järkyttyneenä. Ja todella iso leijona!

Sauva leijui leijonan ympärillä. Kun isommat kivet olivat siirtyneet maahan, Liisa näki maassa makaavan leijonan paremmin. Sauva liikkui sen ympärillä ja ikään kuin kokosi eri kokoisia kivipyörteitä, jotka siirtyivät toisaalle leijonan luota. Pian jäljellä oli enää pölyä, ja sauva palasi takaisin Liisan lähelle.

Liisa oli hämmennyksestä mykkänä. Mitä hänen nyt pitäisi tehdä? Leijona oli valtava! Hän ei ollut koskaan edes kuullut, että leijona voisi olla näin iso. Mitä sitten tapahtuu kun se herää?, Liisa ajatteli. Samassa kissa ponkaisi hänen taskustaan ulos ja lähti leijonan luokse. Liisa katseli hämmentyneenä kun pikkuruinen kissanpentu lähestyi varovasti maassa makavaa jättiläismäiseltä näyttävää isoa kissaa. Kissanpentu suuntasi kohti leijonan päätä, ja perille päästyään se alkoi varovaisesti mutta hyvin päättäväisen näköisenä nuolla leijonan kuonoa. Aloittaen sen nenästä.

Leijonan kyljet alkoivat värähdellä hitaasti mutta vakaasti. On se siis ainakin hengissä, Liisa totesi. Onpa merkillistä. Pikku kissa jatkoi nuolemistaan tarmokkaasti. Nenän nuoltuaan se siirtyi leijonan viiksiin ja sen jälkeen silmiin. Leijonan hengitys syveni ja sen kyljet liikahtelivat voimakkaammin.

Voi että, ajatteli Liisa. Osaisinpa minäkin auttaa. Tuntuu niin typerältä seistä vain tässä tumput suorina.

Sauva sai hepulin. Siltä se ainakin Liisasta näytti. Se värähteli ja hyppeli, pomppi paikallaan. Sitten Liisa näki että se muutti muotoaan. Ahaa, muisti Liisa. Olen unohtanut sauvatelineen! Samassa hänen vieressään olikin jo tuttu teline, jota lohikäärmeratsastaja oli Liisalle esitellyt. Mitähän leijona tarvitsee?, Liisa ajatteli telinettä katsellen. Sieltä sinkoutui ilmoille kolme sauvaa, jotka alkoivat kasvaa pituutta ja leveyttä. Liisan kaulassa kantama sauva liittyi niiden seuraan.

Yksi sauvoista muuttui sinivihreän sävyiseksi ja täyteen mittaan kasvettuaan sen päästä alkoi suihkuta vedeltä näyttäävä nestettä maassa makaavan leijonan päälle. Leijona voihkaisi. Toinen sauva iskeytyi maahan aivan leijonan viereen, ja siitä alkoi versota jonkinlainen köynnös joka kasvoi hurjaa vauhtia. Kolmas sauva hehkui punaista valoa kiertäen leijonan ympärillä. Sauva joka Liisan kaulassa roikkui oli muuntunut kullanhopean väriseksi. Kulta ja hopea muodostivat spiraalin joka alkoi liikkua kun sauva liittyi punaista valoa säteilevän sauvan seuraan.

Liisa katseli hämmentyneenä sauvojen liikettä. Se oli jotenkin hypnoottista. Samoin veden kimalle, jota yksi sauvoista leijonan päälle suihkutti. Jostakin vesisuihkuun osui auringonsäde, ja leijonan päälle alkoi muodostua sateenkaarisuihku. Iso eläin huokaili ja hengitti raskaasti, mutta selvästikin elämä oli palaamassa takaisin sen olemukseen. Liisa huomasi puristavansa käsiään tiukasti yhteen, ja tajusi että häntä ei pelottanut lainkaan. Päinvastoin, hän odotti jo innolla mitä seuraavaksi tapahtuisi.

Pikkuinen kissa lopetti nuolemisen, se ei selvästikään tykännyt vesisuihkusta. Se jäi istumaan leijonan pään lähelle, sopivan etäisyyden päähän vedestä. Punaista ja kullanhopeista valoa hehkuvat sauvat liikkuivat kuin hidastettuna aivan leijonan iholla, ja Liisa näki kuinka leijonan karvaan alkoi vähä vähältä palautua syvän kullanoranssi kiilto. Leijona eheytyy silmissä!, Liisa tajusi. Sauvat parantavat sitä!

Sauvoista paljastunut uusi ominaisuus järkytti Liisaa syvästi, vaikka hän ei ymmärtänyt miksi. Liisa ei kuitenkaan ehtinyt olla järkyttynyt, koska leijona alkoi jo pyrkiä jaloilleen. Sauvat tekivät vielä muutaman kierroksen sen ympärillä, mutta vetäytyivät sitten kauemmaksi. Vesisuihkua suihkutteleva sauva oli vielä paikoillaan, ja Liisa näki sateenkaaren sisällä mitä upeimman leijonan. Valtavan urosleijonan, jonka käpälät pelkästään olivat lähistöllä makaavien kivenjärkäleiden kokoisia. Sateenkaari peitti leijonan kokonaan sisäänsä, ja iso kissa näytti selvästikin nauttivan olostaan. Se haukotteli ja venytteli, ja ravisteli harjaansa. Se näytti hymyilevän pienelle kissalle, joka istua nökötti leijonan kasvojen lähellä ja tuijotti isoa serkkuaan totisena.

Matkalla. Mietteitä. Aukea ja patsas.

Liisa oli kulkenut hyvän matkaa jotakin polun kaltaista pitkin, joka välillä haipui näkymättömiin, mutta sitten taas aukesi edessä monen taipaleen verran. Polulla ei näkynyt tuoreita painaumia, ja Liisalla oli tunne että hän oli ensimmäinen kulkija pitkään aikaan, ainakin sellainen joka taittoi matkaa jalan. Ihmemaassa saattoi matkustaa varmaan mitä ihmeellisimpien keinojen avulla, Liisa mietti kulkiessaan, joten eipä se mitään tarkoita jos täällä ei kulkemisen jälkiä näy.

Pikkuruinen kissa nukkui edelleen Liisan hupussa. He olivat pysähtyneet muutaman kerran matkan varrella, ja Liisa oli antanut kissalle ruokaa kun se selvästikin oli sitä halunnut. Koriin, jonka Liisa oli nuotiopaikalta löytänyt, oli sopivasti ilmestynyt kissanruokaa jota pikku kissa hotki nälkäisenä. Kissa ei ollut paljoa kiinnittänyt ympäristöön tai Liisaan huomiota, ja oli vetäytynyt takaisin huppuun saatuaan ruokahalunsa tyydytetyksi.

Liisa oli todennut että oli varmaan viisainta antaa pienen olla rauhassa. Kissa varmaan itse sitten ottaisi kontaktia kun alkaisi olla siihen valmis. Mutta nyt se vaikutti uupuneelta. Ja ilmeisen tyytyväiseltä saadessaan käpertyä huppuun.

Kissaa ja kaikenlaisia muita asioita pohtien Liisa jatkoi matkaa, ja huomasi että polku alkoi vähitellen nousta. Maasto muuttui myös kivikkoisemmaksi. Hänellä oli tunne, että polku johti jonnekin vuoristoisempaan paikkaan. Liisa yritti kaivella mielensä sopukoista kaiken mitä hän tiesi Ihmemaasta, tai vanhasta Ihmemaasta, hän korjasi itseään. Sillä moni asia on täällä selvästikin muuttunut. Ovatkohan myös maan muodot?, hän pohdiskeli. Vaikka hän miten yritti, ei mieleen noussut pienintäkään muistoa liittyen minkäänlaisiin vuoristoihin. Reheviä metsiä, vehreitä laaksoja, oudon kiehtovia sienikasvustoja ja kaikenlaista muuta hän muisti kyllä, mutta ei vuoristoseutuja.

Polku ei noussut mitenkään jyrkästi. Nousua ei välttämättä olisi edes huomannut, jos ei olisi kiinnittänyt ympäristöön huomiota, Liisa totesi. Häntä ehkä ihan pikkuisen jännitti, tai pelotti, koska Ihmemaassa saattoi tapahtua mitä vain, joten hän huomasi olevansa tavallista valppaampi. Nousu alkoi kuitenkin tasaantua jossakin vaiheessa, ja sen myötä kivikkoinen maasto muuttui metsäisemmäksi. Isoja puita alkoi myös harvakseltaan näkyä lähempänä polkua. Kun Liisa saapui pienen mäen laelle, hän näki että polku kulki rinnetta alas kohti synkähköä metsää.

No, tuonne kai sitä on mentävä, Liisa tuumiskeli. Ei kai tässä ole järkeä takaisinkaan kääntyä. Sitä paitsi olen kyllä uteliaskin sen suhteen mitä kaikkea Ihmemaassa on. Yhtäaikaa jännittynyt ja utelias, Liisa totesi ja huomasi nauravansa ääneen. Nauru viipyili mäen laella, ja sen siivittämänä Liisa aloitti laskun kohti edessä odottavaa metsää.

Jotkut puista olivat valtavia, jopa kymmenien metrien paksuisia. Tai siltä ne ainakin Liisan silmissä näyttivät. Ikivanhoilta ja ryhmyisiltä. Mutta jotenkin tummilta ja synkiltä. Toiset puut olivat hoikkia ja korkeita. Jossakin kasvoi tiheitä pensaikkoja. Polulta käsin Liisa tutkaili metsää, sillä hänestä ei lainkaan tuntunut siltä että olisi tehnyt mieli mennä katsomaan puita lähempää. Polku mutkitteli kuitenkin ihan tarpeeksi läheltä puita, Liisa tuumiskeli.

Jos joku olisi kysynyt kuinka pitkän matkan Liisa oli kulkenut metsässä, ei hän olisi osannut vastata. Polku kulki välillä suoraan, sitten kiemurteli ja mutkitteli sankan aluskasvillisuuden seassa. Se oli kuitenkin koko ajan auki ja pysyi selkeänä polkuna, joka paikoin muistutti jopa pientä tietä. Onneksi, ajatteli Liisa. Muuten täällä voisi olla hankala kulkea.

Liisa saapui pienelle aukiolle. Näyttää juuri sopivalta levähdyspaikalta, Liisa totesi aukiota katsellen. Sitten hänen katseensa osui patsaaseen. Joka oli valtava. Miten en nähnyt sitä heti?, Liisa ihmetteli kulkiessaan lähemmäksi rapistunutta patsasta, joka alkoi näyttää leijonalta. Se oli jonkinlaisella alustalla hieman kummallisessa asennossa, ikään kuin valmiina loikkaamaan. Jähmettynyt kesken loikan, Liisa ajatteli. Siltä se näyttää. Ja se todella on leijona, mutta ihan homeinen, sammaleinen ja likainenkin, Liisa totesi kiertäessään patsaan ympäri. No ei kai se ihme että huomannut, kun se on täällä puiden varjossa melkein kuin piilossa, Liisa mietti.

Patsas oli myös säröillä. Useasta kohtaa. Ihan kuin joku olisi hakannut tai moukaroinut sitä. Mutta eipä tainnut tuottaa tulosta. Liisa siveli säröllä olevia kohtia sormella. Rinnassa tuntui värinää. Joka voimistui sitä mukaa kun Liisa jatkoi patsaan koskettamista. Vasta kun sauva alkoi värähdellä niin voimakkaasti että Liisa tunsi sähköisen kipinän ihollaan, hän tajusi että sauva reagoi patsaaseen.

Liisa otti tikun muodossa olevasta sauvasta kiinni, joka irtosi ketjusta saman tien. Sauva alkoi välittömästi kasvaa. Samalla se myös muutti hieman muotoaan. Sen päähän ilmestyi kämmenen kokoinen kristalli, joka alkoi hohtaa. Ensin himmeästi, sitten yhä kirkkaammin. Kristallin valo voimistui sen myötä kun sauva kasvoi pituutta. Liisa piteli sauvaa kädessään ja katseli sitä ihmeissään. Samalla hän ohimennen tajusi, että hupussa nukkunut pikkuinen kissa oli herännyt ja katseli tapahtumia Liisan olkapäähän nojaten.

Sauva kasvoi täyteen mittaansa. Kristalli loisti kirkkaasti, melkeinpä poltti silmiä. Sauvasta lähti myös suriseva ääni, ja se värisi voimakkaasti. Alkoi olla vaikea pidellä sitä kädessä. Liisa oli niin hämmentynyt tilanteen saamasta käänteestä, että hän ei edes osannut ajatella mitä sauvalla pitäisi tehdä tai mitä ylipäänsä oli tapahtumassa. Hän vain katseli sauvaa, sillä se oli niin kaunis värähdellessään ja loistaessaan kirkasta valoaan. Vasta kun patsaasta alkoi kuulua ääntä Liisa tajusi, että koko patsas oli säröillä, ja ääni syntyi siitä kun kivi säröili ja murentui.

Hetken mielijohteesta Liisa kosketti patsasta sauvalla. Jotakin jysähti ja välähti, ja Liisa tunsi liikkuvansa taaksepäin. Kuului rysähdys, jonka jälkeen seurasi sarja jysähdyksiä. Liisa ei nähnyt mitään, ja kun hän alkoi ihmetellä miksi hän ei näe mitään, tajusi hän lentäneensä metrien päähän patsaasta ja makaavansa maassa huppu kasvoillaan. Saman tien Liisa muisti kissanpennun ja nousi hätäisesti pystyyn.

Mii!, pieni kissanpentu julisti juostessaan Liisaa kohti. Mii!!, se huusi pienellä käheällä äänellä. Mii! Mii! Mii!!! Sitten se olikin jo Liisan sylissä ja käpertyi hänen kämmeniensä väliin. Kissanpentu tärisi ja vapisi, ja ehkä vähän murisikin, Liisa totesi huvittuneena. Kissa katsoi intensiivisesti patsaan suuntaan, ja vasta sitten Liisan mieleen palautui koko tapahtumasarja.

Sauva varmaan imaisi jostakin niin suuren määrän energiaa, että tapahtui jonkinlainen räjähdys, Liisa tuumiskeli. Samalla hän tarkisti olevansa kunnossa ja nousi pystyyn pitäen kissaa käsissään. Liisa tähyili sauvaa, ja näki valon välähdyksen silmäkulmastaan. Kuului ujellus. Seis!, Liisa huusi. Sauva pysähtyi ehkä sentin päähän hänen nenästään. Se olisi pamauttanut minulta tajun kankaalle, jos en olisi ollut tarkkana, Liisa suorastaan läähätti sauvaa katselleessaan. Se leijui Liisan kasvojen edessä edelleen väristen.

Voisitko ottaa hieman rauhallisemmin, Liisa sanoi sauvalle. Minä vasta yritän opiskella miten sauvaa käytetään, enkä vielä ymmärrä tästä yhtään mitään, Liisa jatkoi. Sauvan suriseva ääni hidastui ja madaltui selvästi, ja sauva siirtyi leijumaan Liisan oikealle puolelle. Pikkuinen kissa murisi Liisan kädessä. Se katsoi edelleen patsaan suuntaan.

Ihana uni. Lisää yllätyksiä. Pohdintaa.

Liisa heräsi levolliseen ja rauhalliseen oloon. Aurinko paistoi edelleen, ja tuntui että hän olisi nukkunut vain hetken. Liisalla ei ollut mitään käsitystä ajankulusta, tosin sen hän tiesi että jossakin vaiheessa Ihmemaan aika oli seonnut. Herttakuningatar oli yrittänyt paketoida sitä suoraksi janaksi, jossa on vain mennyt, nykyhetki ja tuleva. Tämä ei kuitenkaan ollut ajan luonne, ja sen vuoksi aika oli seonnut, osaltaan vaikuttaen siihen että Ihmemaa ja sen asukkaat olivat seonneet.

Olipa ihana uni, Liisa tuumiskeli onnellisena. Hän ajatteli unen Hohtavaa Naista, ja hänellä oli lämmin olo. Turvallinen olo. Vaikka Liisa ei vieläkään tiennyt kuka nainen on, tiesi hän että nainen selvästikin halusi auttaa häntä jollakin tavalla. Sitten Liisan ajatukset kääntyivät portaaliin, jonka hän oli yhdessä Hohtavan Naisen kanssa piirtänyt.

Mielenkiintoista!, Liisa ajatteli. Hänellä ei ollut tullut mielenkään, että portaalin voisi nimetä jollakin tietyllä nimellä, vaikka nyt kun hän muisteli asiaa, niin olihan lohikäärmeratsastaja sanonut kyllä, että portaaleista voi kutsua halutessaan jotakin tiettyä energialaatua. Kuten vaikkapa ystäviä, Liisa tuumiskeli. Mutta tämä on juurikin ongelmana siinä, kun käytetään sanoja. Yksi asia tarkoittaa yhdelle yhtä, ja toiselle toista.

Sen vuoksi Sydämen kieli on luotettavampi tapa viestiä, koska tunne kertoo asian kaikkine vivahteineen, Liisa tuumiskeli. Ja ehkäpä unen nainen liittyy nyt siihen, Sydämen kieleen jonka tiesin tärkeäksi, mutta joka oli pakko unohtaa Toisella Puolella, vanhassa maailmassa. Siihen ei yksinkertaisesti ollut varaa, koska tuntui siltä että Sydän Särkyy kerta toisensa jälkeen, jos halusi Sydämen kautta asioita kokea.

Liisa tunsi, kuinka hänen sisällään virtasi. Tukkeumat, jotka olivat seisseet muistojen tiellä, aiheuttaen hankausta josta syntyi ärtymystä ja jopa vihaakin, olivat poissa. Muistojen palautuminen oli ollut intensiivinen, mutta loppujen lopulta hyvin parantava kokemus, joka oli selvästikin avannut oven tai montakin ovea uuteen. Mutta mihin?, pohdiskeli Liisa? Minulla ei ole hajuakaan mitä minun pitäisi tehdä. Tiedän vain että matkaan pitäisi päästä, koska Ihmemaan asiat ovat solmussa, ja jonkun pitää tehdä jotain!

Liisa oli nojannut puunrunkoa vasten kunnes tunsi uneliaan olonsa selkiytyvän. Kun hän nojautui eteenpäin, näkökenttään ilmestyi hetkeksi jotakin säkenöivää. Liisa hätkähti, sillä hän muisti unensa portaalin. Sitten hän tajusi, että hänen niskassaan oli jotakin painavaa.

Varovasti Liisa käänsi päätään samalla kun veti takkiaan siten, että pystyi kurkkaamaan huppuun. Hupussa nukkui kerälle käpertyneenä pienen pieni kissanpentu. Sama pentu, joka oli unessa tullut portaalin läpi ja hypännyt Liisan käsivarrelle. Liisa tuijotti pentua sanattomana. Hänen sydämensä täyttyi jostakin, jota hän ei aivan tunnistanut. Yhtäaikaa lämmin ja viileän virtaava tunne, joka ryöpsähteli sinne tänne, ikään kuin purkaen vanhoja rikki hapertuneita rakenteita jotka olivat hanganneet toisiaan vasten aiheuttaen kipua. Saavat mennäkin, Liisa tuumi, en minä niitä enää tarvitse.

Liisa katseli pientä kissaa mykistyneenä. Jälleen yksi uni, joka ei ollut uni. Sitten hän muisti säkenöinnin, joka äsken oli osunut silmiin. Liisa nousi varovasti maasta ylös, ettei herättäisi pientä kissakumppaniaan, ja suuntasi sinne mistä luuli jotakin nähneensä.

Portaali, jonka hän oli piirtänyt yhdessä Hohtavan Naisen kanssa, leijui ilmassa noin metrin korkeudella. Sen halkaisija oli noin metri. Liisa tuijotti portaalia suu auki. Sen yläpuolella hohti kirkkaana sana ”Ystävät”. Portaalin sisällä näkyi edelleen polku, mutta Liisa ei ollut ollenkaan varma oliko se sama polku jota pitkin pikkuinen kissa oli matkannut. Ehkä tuolla on lukematon määrä polkuja, Liisa mietti. Ehkä minun ei kannatakaan sulkea porttia. Voisi olla kaikkein viisainta jättää se auki, ja luottaa siihen että sieltä tulee läpi kaikki sellainen mitä todella tarvitsen.

Sitä paitsi en edes tiedä pystynkö sulkemaan portaalin ilman Hohtavaa Naista, Liisa aprikoi. Mutta sydämessään hän tiesi, että hän pystyi kyllä. Siihen riitti vain pienen pienet epäluulon, katkeruuden, pelon tai vihan siemenet, sekä se että Liisa alkaisi kasvattaa ja ruokkia noita siemeniä. Lopulta näistä siemenistä kasvavat kasvit kasvaisivat portaalien eteen ja tukkisivat ne.

Liisa katsoi portaalia vielä kerran. Sitten hän oikaisi takkinsa siten, että huppu oli mahdollisimman suorassa ja pikkuinen kissa asettui nojaamaan hänen niskaansa vasten. Kissa liikahti hupussa, mutta ilmeisesti nukahti uudelleen. Liisa katsoi ympärilleen ja huokaisi. Oli aika lähteä jatkamaan matkaa. Hän tarttui sauvaansa ja otti ruokakorin mukaansa.

Sauva voisi kyllä olla pienempi, Liisa ajatteli, koska en minä juuri nyt tarvitse tukea kävelemiseen. Liisa ei oikeastaan edes hämmästynyt, kun sauva lähti välittömästi kutistumaan. Se kutistui takaisin hammastikun mittaiseksi. Liisa katseli tikkua, ja mietti missä sitä säilyttäisi. Sitten hän muisti kaulakorunsa. Sinnehän sauva sopisi kaveriksi. Mutta oliko siinä reikää päässä josta sen saisi pujotettua ketjuun? Liisa katsoi hammastikku-sauvaa tarkemmin, ja kas kummaa siellä olikin juuri sopivan mallinen ja mittainen reikä toisessa päässä. Toinen pää oli tylpistynyt siten, että se ei pistäisi jos se osuisi Liisan ihoon.

Selvästikin Ihmemaassa alkaa jokin myös parantua, selvästikin, Liisa mutisi itsekseen kiinnittäessään sauvaa ketjuun. Hänellä oli hyvä ja rauhallinen olo, ja edessä olevasta valtavasta työmäärästä huolimatta myös luottavainen olo: hän oli saanut työvälineitä, ja häntä myös autettiin. Nyt piti vain alkaa opetella uusien työvälineiden käyttöä, ja samalla hän saisi tutustua myös uuteen ystäväänsä, pikkuiseen kissaan. Joten hyvähän näillä eväillä oli lähteä matkaan. Ja ties mitä kaikkea hienoa matkan varrella oli odottamassa!

Uni. Yllätys.

Liisa nojasi puun runkoa vasten, ja lehvästön kautta siivilöityvä valo lämmitti mukavasti. Olo oli rento, ja tuli koko ajan rennommaksi. Ilmassa kimmelsi pieniä kultaisia hippuja, ja Liisa seuraili niiden leikkivää liitelyä. Hippuja ilmestyi koko ajan lisää. Niistä muodostui pieni pyörre, jonka iloiseen kisailuun liittyi joukko perhosia ja muita pieniä siivekkäitä olentoja. Pyörre tiivistyi ja alkoi hohtaa. Hohteeseen alkoi muodostua hahmo.

Pyörteestä astui ulos nainen, jonka Liisa oli nähnyt sumu-oven kuvassa. Naisella oli siivet, ja hän näytti aivan yhtä lempeältä kuin mitä Liisa muisti. Muisti!, Liisa hätkähti. Niin, hän muisti hetken öisessä puutarhassa, jolloin hän oli pidellyt kädessään pientä valopalleroa ja esitellyt sitä naiselle.

Nainen hymyili Liisalle. Liisan valtasi ilo ja hämmästys, ja hän tunsi kuinka kyynelet alkoivat valua poskille. Suusta livahti pieni nauru, joka jäi sävelinä keikkumaan Liisan ja naisen välille. Nainen tarttui yhteen säveleen ja puhalsi siihen. Siitä hajosi pienemmiksi säveliksi, joka muotoutui jonkinlaiseksi jonoksi. Kuin sävelasteikolla, Liisa katseli ihmeissään. Hän kuuli tutun musiikin, mutta ei saanut kiinni siitä mihin musiikki liittyi.

Nainen nauroi, ja myös hänen suustaan nousi säveliä. Ne liittyivät Liisan suusta purkautuneisiin säveliin, ja muodostivat tanssivan piirin. Musiikki jonka Liisa kuuli, muuttui täyteläisemmäksi. Sitten nainen viittasi Liisan luokseen. Liisa nousi ylös hämmästellen miten kevyeksi hän olonsa tunsi. Nainen tarttui hänen käteensä ja veti sen suoraksi. Naisen käsi oli niin lämmin, Liisa ihasteli. Ja pehmeä.

Kädet yhteen liitettyinä he piirsivät ilmaan kuviota. Kun kuvio oli valmis, nainen ohjasi vielä Liisan kättä omassaan piirtämään jotakin kuvion yläpuolelle. Sanoja. Liisa yritti saada sanoista selvää. Kun viimeinen kirjain oli piirretty ja käsien liike lakkasi, kirjaimet alkoivat hohtaa ilmassa, Liisa näki mitä he yhdessä olivat kirjoittaneet. ”Ystävät”, ilmassa luki pienen ympyrän ulkopuolella siten että teksti seurasi ympyrän viivaa.

Sanojen alkaessa hohtaa myös itse ympyrä alkoi hohtaa. Liisa katseli hämmästyneenä, käsi edelleen naisen kädessä, kuinka ympyrän sisus alkoi pyörteillä ja sitten ikään kuin kääntyä sisäänpäin. Se avautui poluksi, joka kiemurteli jonnekin kaukaisuuteen. Jotakin liikkui polulla. Jotakin hyvin pientä. Liisa katseli uteliaana kun tuo jokin tuli lähemmäksi ja lähemmäksi. Nainen hänen vieressään tuntui hyvin turvalliselta ja rauhalliselta.

Pieni hahmo pysyi pienenä. Kun pikkuruiselta liikkuvalta pisteeltä näyttänyt ”jokin”läheni, se alkoi näyttää pallukalta. Kun se liikkui vielä lähemmäksi, Liisa alkoi erottaa neljä jalkaa. Hmm, hän tuumaili itsekseen. Onpa mielenkiintoista. Nainen puristi hänen kättään rohkaisevasti. Pallukka alkoi olla ja aika lähellä oviaukkoa. Liisa kurkotti katsomaan hieman lähempää. Hän ei nähnyt kunnolla, joten hän otti muutaman askeleen lähemmäksi ovea. Nainen seurasi hänen perässään.

Se oli pikkuinen kissa! Jota selvästikin pelotti. Liisa mykistyi, sillä hänestä pikkuinen kissa oli ihan hirmuisen rohkea kun se tuolla tavalla matkasi yksikseen suuressa maailmassa. Mutta se oli peloissaan, ja ehkä vähän yksinäinenkin? Liisa päästi naisen kädestä irti ja kumartui eteenpäin. Hän varoi koskemasta ympyrän hohtaviin reunoihin, kumartuen kuitenkin niin lähelle oviaukkoa kuin koki turvalliseksi. Pikku kissa istui polulla ja katseli Liisaa silmiin. Se tärisi. Voi että, ajatteli Liisa. Se on varmaan väsynyt ja nälkäinen. Ties miten pitkän matkan se on taittanut.

Liisa katsoi kissaa ja hetken aikaa kaksikko tutkaili toisiaan. Liisaa pelotti, mutta hän päätti silti rohkaista mielensä. Sitten hän puhui kissalle. ”Haluaisitko tulla tänne? Haluaisitko liittyä seuraani?” Liisa pelotti se, että kissa ei ehkä hyväksyisikään hänen tarjoustaan. Kissat kun ovat joskus hieman sellaisia, hmm, valikoivia.

Kissa naukaisi ja lähti samantien kulkemaan kohti oviaukkoa. Liisa ojensi kätensä, ja kissa hyppäsi hänen käsivarrelleen, josta se pehmein askelin tassutteli Liisan kättä pitkin olkapäälle, löysi hänen takkinsa hupun, ja käpertyi sinne nukkumaan.

Voi, Liisa henkäisi.

Sitten hän kääntyi naisen puolen. Nainen sipaisi Liisaa poskelle, ja otti Liisan kasvot käsiensä väliin. Liisan silmät tulvivat. Nenästäkin valui jotakin. Suusta kuitenkin livahti nauru, ja sen huomatessaan Liisa nauroi lisää. Kyyneltensä läpi hän näki naisen hymyn. Sitten nainen irroitti otteensa, ja alkoi hajota kultaiseksi usvaksi. Liisa katseli itkien ja nauraen kultaisen pyörteen ja siivekkäiden olentojen leikkiä, jotka Ihmemaan auringon valossa kimaltelivat timanttien lailla.

10943717_10152590500447477_4808597074915604414_nKuvan lähde: Facebook-ryhmä Fairies, dragons and other mythological creatures

Nälkä. Lepotauko.

Liisalla oli myös konkreettisesti kiljuva nälkä. Vatsa kurni ja murisi huonon rokkibändin lailla, päästellen ilmoille täysin epävireisiä sointuja. Liisa ei edes muistanut milloin oli viimeksi syönyt kunnolla. Kaikki tämä touhu ja tohottaminen porttien, ovien ja portaaleiden kanssa, sauvoista puhumattakaan oli vienyt hänen huomionsa niin täysin, että omasta itsestä huolehtiminen oli unohtunut. Tyypillistä, ajatteli Liisa. Aina huolehtimassa muista ja muiden tarpeista niin että unohdan itseni tyystin.

Ehkä tämäkin on byrokraattimadon perintöä? Ollaan niin velvollisuudentuntoisia että, ja sitten omat asiat unohtuvat kun hössöttää muiden asioita ja itse väsyy kuoliaaksi. Siinäpä vasta juoksuhiekalle rakennettu perusta, Liisa pohdiskeli samalla kun mietti mitä nyt tekisi. Hänellä alkoi olla myös polttava tarve päästä jatkamaan matkaa, mutta kurniva nälkä pakotti hänet miettimään seuraavaa askeltaan.

Samalla häntä harmitti ja ehkä vähän ärsyttikin Sen Päivän muiston avautumisen myötä auenneet muut asiat, kuten Vakavaa ja Totista olemista koskevat muistot. Nälkä vain pahensi ärtymystä. Liisa huokaisi, ja valmistautui nousemaan maasta ylös. Siihen piti totisesti valmistautua, koska hän tunsi olonsa huteraksi.

Kannatti kuitenkin nousta. Ylös päästyään Liisa katseli ympärilleen ja ennen kuin ehti edes miettiä mitä tekisi seuraavaksi, hän näki vähän matkan päässä pikkuruisen korin. Korin, josta kantautui Liisan nenään herkullinen tuoksu. Vatsa alkoi heti pitää meteliä ja suu vettyi, kun Liisa tajusi että korissa täytyy olla ruokaa. Hän juoksi korin luokse, ja huomasi siinä lapun ”Syö minut”.

Kori oli pieni, mutta kurkistaessaan sen sisälle Liisa huomasi että se kätki sisälleen kaikenlaisia ihanuuksia. Liisa etsi nurmikolta mukavan istuinpaikan, sopivasti ison puun varjosta, sillä aurinko paistoi jo melkeinpä kuumasti. Hän nojautui puunrunkoa vasten ja alkoi sen kummemmin tutkimatta tyhjentää korin sisältöä suuhunsa. Piiraita oli useammanlaisia, samoin jotakin hauskan väristä pöperöä, hedelmiä, kasviksia ja jopa kannu jossa oli ehkäpä vettä. Ihmemaan tuntien siellä voi olla mitä vain, Liisa ajatteli, ja totesi että on parempi olla ajattelematta liikaa.

Jokin Ihmemaassa oli selvästikin muuttunut, ehkäpä voisi sanoa jopa ”parantunut”, sillä ajatukset tuntuivat konkretisoituvan hyvin nopeasti. Joten oli parempi pitää varansa ja miettiä tarkkaan mitä ajatteli, ettei kutsunut luokseen asioita joita ei halunnut, Liisa tuumiskeli syödessään. Ruoka maistui taivaalliselta, ja Liisan olo koheni jokaisen suupalan myötä.

Auringon paistaessa viistosti puun lehvästön läpi hänellä oli myös sopivan lämmin, ja ennen kaikkea turvallinen olo. Uni alkoi hiipiä lähemmäksi ja lähemmäksi, ja ennen kuin Liisa tajusikaan, hänen silmäluomensa lupsahtivat kiinni.

Muistaminen osa 2. Katumus. Valinta.

Liisa hengitti syvään ja palasi pikkuhiljaa takaisin itseensä. Hän katsoi ovelle ja näki kuinka kultahippuja pyörittelevän pikku Liisan kuva alkoi vähitellen haihtua. Kun se katosi kokonaan, ovi alkoi sulkeutua. Oven napsahtaessa kiinni sitä ympäröivä usva tihentyi hetkeksi, ja lempeä tuuli puhalsi sen pois. Ovi katosi usvan myötä.

Liisa istui maassa ja tuijotti käsiään. Kyllä, hän muisti kohtaamiset Muissa Maailmoissa, jolloin hän oli harjoitellut ja opetellut milloin mitäkin, hänen ihanien ystäviensä avustuksella ja opastuksella. Iloiset kohtaamiset, Liisa muistutti itseään. Ne olivat aina hyvin iloisia kohtaamisia. Eivät koskaan Vakavia tai Totisia. Koska Muissa Maailmoissa elävät olennot tunsivat ja tiesivät olemassaolon arvon, eikä heidän tarvinnut sitä pönkittää. Yhtään millään. Siksi siellä saattoi leikkiä niin paljon kuin halusi, ja nauraa myös ääneen silloin kuin siltä tuntui. Tärkeät Tapaamiset – Palaverit – olivat aina Iloisia Tilaisuuksia, Liisa muisti. Joihin saivat osallistua kaikki ketkä halusivat.

Kaikki tämä oli kadonnut hänen elämästään Sen Päivän myötä. Sen Päivän, jonka hän oli kätkenyt niin syvälle sydämeensä, että oli sen tyystin unohtanut. Samoin kuin sitä edeltävän elämän. Niin, Liisa ajatteli. Se oli ikäänkuin vedenjakaja. Jonka jälkeen elämä jatkui, mutta harmaammissa väreissä. Tein Kaiken Oikein ja Siten Kuten Piti. Sillä tavoin siellä elettiin. Koska ei oikeastaan ollut vaihtoehtoja. Oli joitakin Värikkäitä ihmisiä, mutta heidän piti tehdä kovasti töitä jotta he pystyivät värinsä säilyttämään. Ja heillä oli varmasti vaikeaa monessa asiassa. Heidän lapsiaan kiusattiin koulussa ja kaikkea sellaista Kamalaa.

Liisa tunnisti itsessään kärsimättömyyden päästä takaisin tien päälle, päästä jatkamaan matkaa. Kärsimättömyyden, joka liittyi sekä vaikeuteen kohdata kauan kadoksissa olleita muistoja, että haluun jatkaa matkaa Ihmemaassa. Samanaikaisesti hän tunnisti kuinka tärkeä tapahtumakulku oli alkanut Punaisen Naisen ja kultaisen lohikäärmeen tapaamisesta. Siitä hetkestä, kun Irvikissa kertoi hänelle Lohikäärmeportista.

Hetken aikaa Liisaa kadutti. Kadutti. Todella. Syvästi. Pitikin mennä kuuntelemaan sen höperön kissan juttuja. Pitikin mennä avaamaan mokoma portti. Pitikin! Hän kiristeli hampaitaan. Kuitenkin Liisa tiesi erittäin hyvin, että asioilla oli monia puolia, ja kokemuksilla monia tasoja. Joskus tasoja tuntui olevan loputtomasti. Hän tiesi vanhasta kokemuksesta myös sen, että kun yhden tason avasi ja uskaltautui tutkimaan sen sisältöä, vanhat painolastit saattoivat karista pois jopa kokonaan, ja tutkimusmatka saattoi avata teitä jonnekin aivan uuteen. Tasoille, joista ei välttämättä osannut edes uneksia, koska ei yksinkertaisesti voinut kuvitella että sellaisia voisi olla olemassa. Joten jos vanhoja, jopa niitä kauan kadoksissa olleita ovia ei koskaan avannut, saattoi luottaa siihen että matka jatkuisi melkolailla samanlaisena pitkän matkaa, samojen asioiden ja teemojen toistuessa mutta ehkä vain eri muodossa. Ja varmaan juuri niin kauan, kunnes oli valmis kokeilemaan jotakin uutta, Liisa mietti.

Nyt Liisa oli valmis. Harmista ja suuttumuksesta huolimatta hän tajusi olevansa valmis. Sillä Liisa tunnisti itsessään nälän, joka hänessä oli lapsena ollut kun hän kulki Muissa Maailmoissa kaapu yllään, etsien, tutkien ja ihmetellen asioita ja olentoja joita retkillään tapasi. Ennen kaikkea hän tiesi, että Ihmemaan herättämisessä uudelleen eloon ja uuteen kukoistukseen tarvittiin uudenlaisia näkökulmia ja uudenlaisia ideoita epätoivoisesti, sillä vanhat konstit saivat asiat solmuuntumaan entistä tiukemmin, ja se taas tukahdutti viimeisenkin kipinän Ihmemaan olemuksesta. Tällaisten solmujen purkamiseen tarvittiin uteliaan lapsen ihmettelevää nälkää, joka ei antanut byrokraattimatojen ohuiden ja välillä jopa näkymättömien säikeiden kutoa itseään pussiin tai seittimetsiin.

Tämä kohtaaminen oli tienhaara, tienristeys, jota Liisa oli jollakin lailla jopa odottanut. Nyt hän saisi ja voisi kaikessa rauhassa ihan itse valita, Tehdä Valinnan, sillä hän oli saamassa takaisin sen mitä hän oli Kauan Sitten Kadottanut. Työvälineet ja Kipinän, joka piti yllä intohimon tulta ja antaisi hänelle voimaa jatkaa työtään. Antaisiko hän nälälleen luvan kasvaa, vai puristaisiko hän sen palloksi ja laittaisi taskuunsa piiloon?

Muistaminen. Velhon kaapu. Menetys. Katkerat kyyneleet.

Onpa kummallista, Liisa pohti. Tuollainenhan minäkin olin pienenä. Rakastin retkiä öiseen puutarhaan, ja kaikkia niitä aarteita joita sieltä löytyi. Kiiltomatoja ja kaikkia muita olentoja. Mutta kun esittelin, tai yritin esitellä niitä äidille, häntä ei koskaan kiinnostanut. Eikä mummiakaan. Aina oli jotakin muuta, joka vei heidän huomionsa. Töitä ja velvollisuuksia, joita piti Suorittaa Hyvin Vakavana ja Totisena. Koska jos oli Iloinen ja Leikkisä, siinä oli jotakin Vikaa. Oli ikäänkuin Vääränlainen, Liisa mietti kuvaa katsellessaan.

Sellainenhan minustakin sitten tuli. Totinen ja Hyvin Virallinen, koska jos oli Erilainen, se tarkoitti sitä että ei suhtautunut tarpeeksi Vakavasti maailman asioihin. Iloisuus ja Leikkisyys ikään kuin murensi Vakavien Henkilöiden arvovaltaa, samoin kuin Uteliaisuus ja Kaikenlaisista Asioista kyseleminen. Sen vuoksi piti jo ihan pienestä pitäen oppia olemaan Hiljaa ja Tekemään Samalla Tavoin Kuin Muut, jotta pärjäisi maailmassa. Herttakuningattaren maailmassa, Liisa muistutti itseään.

Sillä juuri tuollainenhan Herttakuningatar oli ollut. Paitsi että Hyvin Virallisen Olemisen lisäksi hän oli ollut myös Täysin Arvaamaton. Hänelle ei riittänyt Mikään. Yrittipä olla Miten Virallinen Tahansa, ei se ikinä kuitenkaan ollut sellaista mikä Herttakuningattarelle kelpasi. Ja sitten hän taas mestautti jonkun hovimiehen tai naisen, ja jatkoi Ihmemaan asukkaiden muokkaamista mieleisekseen.

Kiusaamista, Liisa totesi. Jatkoi Ihmemaan asukkaiden kiusaamista. Sillä sitähän se on, kun vahvempi ottaa heikommasta mielivaltaisen otteen. Mutta, Liisa pohti, mutta aluperin Ihmemaa oli hyvin toisenlainen paikka. Eihän täällä ollut mitään tuollaista. Täällä oli valoa, iloa, leikkiä ja naurua. Ei täällä ollut Hyvin Vakavia asioita. Eikä byrokraattimatoja.

Byrokraattimatoja! Liisa katsoi avoimesta ovesta näkyvää kuvaa ja muisti. Hän todella muisti! Hän muisti, miten oli seisonut puutarhassa kuvassa olevan naisen kanssa, joka oli ihaillut Liisan käsissä olevaa pientä valopalleroa. Hän muisti, miten lämpimältä ja turvalliselta nainen oli tuntunut. Kuin Äidiltä!, Liisa huokaisi. Mutta kuka nainen oli, ja mihin hän oli kadonnut? Miksi hän oli jättänyt Liisan? Maailmaan, jossa piti olla Totinen ja Vakava, jotta siellä voisi elää. Maailmaan, jossa pienet valopallerot sammutettiin yksi kerrallaan. Ihan niin kuin Herttakuningatarkin teki, Liisa pohti.

Sitten hänellä välähti. Mistähän Herttakuningatar oli kotoisin? Ja mistä byrokraattimadot tulivat? Hänessä heräsi levoton tunne siitä, että edessä saattaisi olla paljon pidempi matka Ihmemaahan kuin mitä hän oli ajatellut. Sillä tämä kaikki saattoi koskettaa Ihmemaan lisäksi Muitakin Maailmoja. Sitten Liisa rauhoittui. Ehkä vain huolehdin turhaan. Ehkä Ihmemaa oli ikään kuin Akselimaailma, tai Pohjapiirros: jos siellä muutettiin asioita, niin ehkä asiat muuttuisivat myös muissa maailmoissa?

Liisasta tuntui, että maailmat kieppuivat hänen sisällään kun oivallukset tulivat käsi kädessä muistojen kera. Hän katseli edelleen ovesta näkyvää kuvaa, joka alkoi nyt muuntua. Värit kirkastuivat ja alkoivat punastua. Mukaan alkoi hiipiä myös purppuran ja violetin sekä vaaleanpunaisen sävyjä. Seassa pyörteili kullanväristä usvaa. Pikkuhiljaa kuva tarkentui, ja Liisa huomasi katsovansa itseään. Paljon nuorempaa itseään, jonka käsissä kieppui kultaista valoa. Hän ei oikeastaan olisi tunnistanut itseään muuten, mutta kaapu joka kuvan tytöllä oli päällä, oli hänelle hyvin tuttu. Hyvin rakas. Se oli kadonnut Silloin Joskus Kauan sitten eräänä päivänä. Sinä Päivänä. Liisa muisti SEN päivän, vihdoin.

11149405_10152751988747477_6915765719164599418_n

Kuvan lähde: Facebook-ryhmä Fairies, dragons and other mythological creatures.

Liisassa alkoi herätä närkästys, sillä hänellä oli aavistus miksi kaapu oli kadonnut ja kuka sen oli vienyt. Tämä oli ollut hänen Velhon Kaapunsa. Hän oli rakastanut sitä yli kaiken, ja pitänyt sitä yllään siitäkin huolimatta, että tiesi äitinsä ja isoäitinsä inhoavan sitä. Koska kaapu oli Väärän Värinen. Liisalle se oli ollut Juuri Oikean Värinen, ja se oli kutsunut Liisaa toisiin maailmoihin. Se vei minut toisiin maailmoihin, Liisa muisti. Pääsin niihin helposti kaapu ylläni. Ja mikään mitä äiti tai mummi sanoi, ei saanut minua luopumaan kaavusta. Ei myöskään muiden iva tai pilkka.

Mutta sitten kaapu oli vain hävinnyt. Liisa muisti sen päivän. Nyt hän muisti, sillä tämä oli muisto jonka hän oli kätkenyt niin syvälle sydämeensä, että hän ei edes tiennyt sellaista omistavansa. Nyt minä voin omistaa tämän muiston taas, sillä enää se ei minua satuta. Nyt voin katsoa tätä muistoa ja nähdä sekä kokea sen sellaisena kuin se on, ja sitten laskea siitä irti. Kokonaan. Koska en minä sitä enää tarvitse, Liisa totesi itsekseen.

Liisa katsoi huoneensa ja näki pitkästä koulupäivästä väsyneen pienen tytön. Pienen Liisan, joka oli uurastanut rankasti, ja selvinnut vaikeistakin läksyistä. Liisan, joka oli niin väsynyt jo pienenä tyttönä, koska aina piti Olla Oikealla Tavalla. Se vei kamalat määrät energiaa, Liisa tajusi muistoaan tutkiessaan, mutta mistäpä lapsi olisi voinut sen tietää. Liisa palasi muistoon, ja kohtaan jossa oli vetänyt vielä illansuulla kaavun ylleen, sillä hän tiesi että visiitti Jonnekin Muualle antoi hänelle voimia ja auttoi häntä jaksamaan. Visiitti jonnekin, jossa oli ystäviä ja väkeä jonka kanssa saattoi leikkiä ja iloita. Liisa istui ja katseli kuinka muistojen pieni Liisa puki kaavun ylleen ja maailma heilahti. Korvissa ujelsi, ja sitten tuosta noin vain pikku Liisa oli toisessa maailmassa.

Iso Liisa katseli kuinka pieni Liisa iloitsi leikkiessään ja laulaessaan. Hän näki hyvinvoivan pienen tytön. Tytön, joka nautti. Tytön joka hehkui. Hän katseli, kuinka tyttö hyvästeli ystävänsä ja valmistautui palaamaan takaisin. Hän seurasi kun pikku Liisa riisui kaapunsa ja ripusti sen hellästi ovenpielessä olevaan naulakkoon. Sitten pikku Liisa kömpi vuoteeseen.

Jonkin ajan kuluttua huoneen ovi raottui. Muistoa katseleva Liisa muisti oikein hyvin, että vaikka pikku Liisa näytti nukkuvan, oli hän kuitenkin täysin hereillä. Huoneen nurkassa kytevän takkatulen pehmeässä valossa Liisa palasi takaisin pikku Liisaksi, ja näki kuinka ovenraossa ei ensin tapahtunut mitään, mutta sitten oven kamanan yläosassa näkyi liikettä. Tumma varjo eteni määrätietoisesti kohti naulakkoa. Se oli pieni mato.

Liisa makasi sängyssään ja katsoi varjoa silmiensä raosta. Varjoa, joka nyt saavutti naulakon. Varjoa, joka pysähtyi paikoilleen ja nousi sitten seisomaan ja huojui, ikään kuin olisi etsinyt jotakin. Haistellut jotakin. Minun kaapuani, Liisa ajatteli. Hän oli yhtäaikaa iso Liisa ja pieni Liisa, ja tiesi että tämä oli vain muisto. Hänen ei tarvinnut pelätä matoa. Mutta tuolloin omassa sängyssään maatessaan hän oli ollut kauhusta kankea. Sillä hän ei ollut koskaan aikaisemmin nähnyt mitään tällaista, ja hän aavisti että jotakin hänelle hyvin kallisarvoista oli vaarassa kadota.

Liisa makasi liikkumatta, ja katseli halvaantuneena kun mato söi hänen arvokkaimman omaisuutensa pala palalta. Sen pikkuinen ruumis pullistui vähä kerrassaan pyöreämmäksi kun se rouskutti menemään. Pikku Liisa ei pystynyt käsittämään mitä tapahtui. Iso Liisa, joka nyt oli mukana seuraamassa tapahtumien kulkua puolestaan käsitti oikein hyvin, ja päästi sydämeensä lukitsemansa katkerat kyyneleet valloilleen. Pikku Liisan halvaantuneisuus alkoi kyynelten myötä sulaa, ja yhdessä he katsoivat ja kokivat uudelleen Menetyksen Hetken, jolloin Liisalta vietiin hänelle Arvokkain Asia.