Kun byrokraattimato oli palanut tuhkaksi, Liisan valtasi suru. Se nousi usvan lailla soittamaan mollisointujaan, eikä Liisa osannut nimetä mihin se liittyi. Se vain nousi, kerros kerrokselta ja toi pohjattoman alakulon mukanaan. Liisa katseli ja kuunteli suruaan. Sisäisiä kuvia, jotka muistuttivat häntä kuljetusta matkasta. Väsymyksen ja epätoivon hetkiä, jolloin hän oli kokenut ratkeavansa saumoistaan. Silti hän oli aina ottanut seuraavan askeleen. Liisa istui surussaan ja otti sen vastaan, tarina kerrallaan. Antoi sen kertoa viestinsä.
Vähitellen tunne alkoi helpottaa. Kun Liisan mieleen nousi kuva siitä, kuinka Herttakuningatar oli kasvattanut byrokraattimatojen armeijaa ja lähettänyt niitä kaikkiin ilmansuuntiin, jotka tosin Ihmemaassa olivat hieman vinksallaan, Liisan sydän alkoi ymmärtää että kuollut byrokraattimato oli ollut tulppana surun tiellä. Nyt suru oli esteistä vapaa ja se saattoi nousta esiin kertomaan tarinansa. Liisa oli kokenut surua ennenkin, ja hän tiesi että ainoa lääke joka siihen tepsi oli suostua kokemaan se kunnolla. Juoda malja pohjaan saakka.
Liisa istui pitkän aikaa surunsa kanssa. Tuntien ja tutkien sitä perinpohjin. Häntä väsytti ja hän tunsi olonsa äreäksi sekä pahoinvoivaksi. Häntä harmitti se, että kaiken tehdyn jälkeen, pitkän ja rankan matkan jälkeen Ihmemaan asiat olivat yhä solmussa ja sotkussa Herttakuningattaren jäljiltä. Välillä tuntui, että ne olivat jopa pahemmassa jamassa kuin Herttakuningattaren eläessä. Siivoustyö ja Ihmemaan asioiden parissa työskentely oli aloittaessa tuntunut hyvältä idealta, jopa innostavalta, mutta se ajoittain jopa suututti ja harmitti, ja ennen kaikkea väsytti. Enhän minä jaksa tällaista kovin pitkään, Liisa harmitteli mielessään.
Jostakin nousi raikas tuoksu. Liisa kääntyi katsomaan, ja huomasi että kivellä hänen vieressään oli pieni malja. Se näytti enemmänkin linnunpesältä, sillä se oli oksista ja lehdistä tehty, mutta malja se oli niin totta kuin hän oli Liisa. Maljan sisältö höyrysi, ja sieltä kohosi vienon raikas tuoksu. Niin raikas, että Liisalla tuli kevyt olo tuoksua haistellessa. Hän nosti maljan varovasti ylös pitäen siitä kiinni molemmilla käsillään. Maljan kyljessä oli lappu: ”Juo minut”. Liisa hymyili ja kohotti maljan huulilleen.
Liisa valutti maljassa olevaa juomaa kurkustaan alas pienin siemauksin. Hän tunnusteli sen kulkua sisällään. Matkatessaan kurkusta alas juoma tuntui välillä kylmältä ja välillä kuumalta, ja ikään kuin huuhtoi Liisan sisuksia. Kohottava oli ainoa sana, jota Liisa pystyi ajattelemaan. Hänellä oli sellainen olo että hän kohoaisi ja lähtisi lentoon. Hän kumosi maljan pohjaan saakka ja istuutui maahan koska pelkäsi että lähtisi lentoon. Ihmemaa oli niin kummallinen paikka, että sellaista voisi hyvin tapahtuakin. Yksi lentävä Liisa ei olisi mitenkään omituista.
Neste pyörteili ja värähteli hänen sisällään. Se kihosi päähän ja herätti kyyneleet, valui rintakehään jossa se poltti kuumana. Kulki käsivarsista sormiin, joita alkoi kihelmöidä. Laskeutui kohti vatsaa kierrellen ja kaarrellen spiraalimaisesti. Navan alueella se pysähtyi hetkeksi, ja Liisa hymyili kyyneleidensä läpi tuntiessaan turvallisen lämmön laskeutuvan vatsaansa pisara kerrallaan. Hän melkeinpä näki pisarat jotka tippuivat kohti jalkoja spiraalikierteensä, loistaen ja hohtaen kudosten hämärässä. Turvallinen lämpö humahti kuumuudeksi, joka jakautui molempiin jalkoihin ja laskeutui kohti maata. Pian Liisan jalkapohjat ja varpaat säkenöivät lämmöstä.
Lämpö ja paikoin polttava hohkaava kuumuus sulatti jotakin Liisan sisällä. Hän istui tukevasti maassa ja ihmetteli oloaan. Jotakin, josta hän ei vielä saanut kiinni. Ikään kuin ovi olisi avautunut jonnekin? Jotakin, joka oven edessä oli ollut, ehkäpä tukkimassa sen, oli poissa. Liisa hengitti syvään kerta toisensa jälkeen.
Maasta nousi usvaa joka alkoi kerääntyä Liisan lähelle. Samalla tavoin kuin portaalikivestä, Liisa ajatteli usvan nähdessään. Usva tiivistyi, mutta tällä kertaa se sai melko korkean ja leveän muodon. Sehän näyttää aivan suorakaiteelta, Liisa hämmästeli. Tarkkaillessaan usvaa hän huomasi että sinne alkoi muodostua ovi. Kiiltävästä lämpimän värisestä puusta tehty hyvin tukeva ovi. Liisa istui maassa ja odotti.
Ovi alkoi hohtaa ja sitten se avautui selälleen. Ensin ei näkynyt kuin pimeyttä. Lämmintä, kutsuvaa pimeyttä. Jossa alkoi vähän ajan kuluttua hohtaa valoja. Liisan katsellessa valot tulivat lähemmäksi ja niistä alkoi muodostua kuva. Liisa näki kuun, joka valaisi öistä pihamaata tai puutarhaa. Hän näki naisen ja lapsen, jonka kädessä hohti valoa. Pienen tytön, joka onnellisena esitteli naiselle jonkinlaista valopalleroa, Liisa ajatteli.
Kuvan lähde Facebook-sivu Fairies, dragons and other mythological creatures.
Lohikäärmeen Laulu - "Dance With the Fire" 