Muistaminen. Velhon kaapu. Menetys. Katkerat kyyneleet.

Onpa kummallista, Liisa pohti. Tuollainenhan minäkin olin pienenä. Rakastin retkiä öiseen puutarhaan, ja kaikkia niitä aarteita joita sieltä löytyi. Kiiltomatoja ja kaikkia muita olentoja. Mutta kun esittelin, tai yritin esitellä niitä äidille, häntä ei koskaan kiinnostanut. Eikä mummiakaan. Aina oli jotakin muuta, joka vei heidän huomionsa. Töitä ja velvollisuuksia, joita piti Suorittaa Hyvin Vakavana ja Totisena. Koska jos oli Iloinen ja Leikkisä, siinä oli jotakin Vikaa. Oli ikäänkuin Vääränlainen, Liisa mietti kuvaa katsellessaan.

Sellainenhan minustakin sitten tuli. Totinen ja Hyvin Virallinen, koska jos oli Erilainen, se tarkoitti sitä että ei suhtautunut tarpeeksi Vakavasti maailman asioihin. Iloisuus ja Leikkisyys ikään kuin murensi Vakavien Henkilöiden arvovaltaa, samoin kuin Uteliaisuus ja Kaikenlaisista Asioista kyseleminen. Sen vuoksi piti jo ihan pienestä pitäen oppia olemaan Hiljaa ja Tekemään Samalla Tavoin Kuin Muut, jotta pärjäisi maailmassa. Herttakuningattaren maailmassa, Liisa muistutti itseään.

Sillä juuri tuollainenhan Herttakuningatar oli ollut. Paitsi että Hyvin Virallisen Olemisen lisäksi hän oli ollut myös Täysin Arvaamaton. Hänelle ei riittänyt Mikään. Yrittipä olla Miten Virallinen Tahansa, ei se ikinä kuitenkaan ollut sellaista mikä Herttakuningattarelle kelpasi. Ja sitten hän taas mestautti jonkun hovimiehen tai naisen, ja jatkoi Ihmemaan asukkaiden muokkaamista mieleisekseen.

Kiusaamista, Liisa totesi. Jatkoi Ihmemaan asukkaiden kiusaamista. Sillä sitähän se on, kun vahvempi ottaa heikommasta mielivaltaisen otteen. Mutta, Liisa pohti, mutta aluperin Ihmemaa oli hyvin toisenlainen paikka. Eihän täällä ollut mitään tuollaista. Täällä oli valoa, iloa, leikkiä ja naurua. Ei täällä ollut Hyvin Vakavia asioita. Eikä byrokraattimatoja.

Byrokraattimatoja! Liisa katsoi avoimesta ovesta näkyvää kuvaa ja muisti. Hän todella muisti! Hän muisti, miten oli seisonut puutarhassa kuvassa olevan naisen kanssa, joka oli ihaillut Liisan käsissä olevaa pientä valopalleroa. Hän muisti, miten lämpimältä ja turvalliselta nainen oli tuntunut. Kuin Äidiltä!, Liisa huokaisi. Mutta kuka nainen oli, ja mihin hän oli kadonnut? Miksi hän oli jättänyt Liisan? Maailmaan, jossa piti olla Totinen ja Vakava, jotta siellä voisi elää. Maailmaan, jossa pienet valopallerot sammutettiin yksi kerrallaan. Ihan niin kuin Herttakuningatarkin teki, Liisa pohti.

Sitten hänellä välähti. Mistähän Herttakuningatar oli kotoisin? Ja mistä byrokraattimadot tulivat? Hänessä heräsi levoton tunne siitä, että edessä saattaisi olla paljon pidempi matka Ihmemaahan kuin mitä hän oli ajatellut. Sillä tämä kaikki saattoi koskettaa Ihmemaan lisäksi Muitakin Maailmoja. Sitten Liisa rauhoittui. Ehkä vain huolehdin turhaan. Ehkä Ihmemaa oli ikään kuin Akselimaailma, tai Pohjapiirros: jos siellä muutettiin asioita, niin ehkä asiat muuttuisivat myös muissa maailmoissa?

Liisasta tuntui, että maailmat kieppuivat hänen sisällään kun oivallukset tulivat käsi kädessä muistojen kera. Hän katseli edelleen ovesta näkyvää kuvaa, joka alkoi nyt muuntua. Värit kirkastuivat ja alkoivat punastua. Mukaan alkoi hiipiä myös purppuran ja violetin sekä vaaleanpunaisen sävyjä. Seassa pyörteili kullanväristä usvaa. Pikkuhiljaa kuva tarkentui, ja Liisa huomasi katsovansa itseään. Paljon nuorempaa itseään, jonka käsissä kieppui kultaista valoa. Hän ei oikeastaan olisi tunnistanut itseään muuten, mutta kaapu joka kuvan tytöllä oli päällä, oli hänelle hyvin tuttu. Hyvin rakas. Se oli kadonnut Silloin Joskus Kauan sitten eräänä päivänä. Sinä Päivänä. Liisa muisti SEN päivän, vihdoin.

11149405_10152751988747477_6915765719164599418_n

Kuvan lähde: Facebook-ryhmä Fairies, dragons and other mythological creatures.

Liisassa alkoi herätä närkästys, sillä hänellä oli aavistus miksi kaapu oli kadonnut ja kuka sen oli vienyt. Tämä oli ollut hänen Velhon Kaapunsa. Hän oli rakastanut sitä yli kaiken, ja pitänyt sitä yllään siitäkin huolimatta, että tiesi äitinsä ja isoäitinsä inhoavan sitä. Koska kaapu oli Väärän Värinen. Liisalle se oli ollut Juuri Oikean Värinen, ja se oli kutsunut Liisaa toisiin maailmoihin. Se vei minut toisiin maailmoihin, Liisa muisti. Pääsin niihin helposti kaapu ylläni. Ja mikään mitä äiti tai mummi sanoi, ei saanut minua luopumaan kaavusta. Ei myöskään muiden iva tai pilkka.

Mutta sitten kaapu oli vain hävinnyt. Liisa muisti sen päivän. Nyt hän muisti, sillä tämä oli muisto jonka hän oli kätkenyt niin syvälle sydämeensä, että hän ei edes tiennyt sellaista omistavansa. Nyt minä voin omistaa tämän muiston taas, sillä enää se ei minua satuta. Nyt voin katsoa tätä muistoa ja nähdä sekä kokea sen sellaisena kuin se on, ja sitten laskea siitä irti. Kokonaan. Koska en minä sitä enää tarvitse, Liisa totesi itsekseen.

Liisa katsoi huoneensa ja näki pitkästä koulupäivästä väsyneen pienen tytön. Pienen Liisan, joka oli uurastanut rankasti, ja selvinnut vaikeistakin läksyistä. Liisan, joka oli niin väsynyt jo pienenä tyttönä, koska aina piti Olla Oikealla Tavalla. Se vei kamalat määrät energiaa, Liisa tajusi muistoaan tutkiessaan, mutta mistäpä lapsi olisi voinut sen tietää. Liisa palasi muistoon, ja kohtaan jossa oli vetänyt vielä illansuulla kaavun ylleen, sillä hän tiesi että visiitti Jonnekin Muualle antoi hänelle voimia ja auttoi häntä jaksamaan. Visiitti jonnekin, jossa oli ystäviä ja väkeä jonka kanssa saattoi leikkiä ja iloita. Liisa istui ja katseli kuinka muistojen pieni Liisa puki kaavun ylleen ja maailma heilahti. Korvissa ujelsi, ja sitten tuosta noin vain pikku Liisa oli toisessa maailmassa.

Iso Liisa katseli kuinka pieni Liisa iloitsi leikkiessään ja laulaessaan. Hän näki hyvinvoivan pienen tytön. Tytön, joka nautti. Tytön joka hehkui. Hän katseli, kuinka tyttö hyvästeli ystävänsä ja valmistautui palaamaan takaisin. Hän seurasi kun pikku Liisa riisui kaapunsa ja ripusti sen hellästi ovenpielessä olevaan naulakkoon. Sitten pikku Liisa kömpi vuoteeseen.

Jonkin ajan kuluttua huoneen ovi raottui. Muistoa katseleva Liisa muisti oikein hyvin, että vaikka pikku Liisa näytti nukkuvan, oli hän kuitenkin täysin hereillä. Huoneen nurkassa kytevän takkatulen pehmeässä valossa Liisa palasi takaisin pikku Liisaksi, ja näki kuinka ovenraossa ei ensin tapahtunut mitään, mutta sitten oven kamanan yläosassa näkyi liikettä. Tumma varjo eteni määrätietoisesti kohti naulakkoa. Se oli pieni mato.

Liisa makasi sängyssään ja katsoi varjoa silmiensä raosta. Varjoa, joka nyt saavutti naulakon. Varjoa, joka pysähtyi paikoilleen ja nousi sitten seisomaan ja huojui, ikään kuin olisi etsinyt jotakin. Haistellut jotakin. Minun kaapuani, Liisa ajatteli. Hän oli yhtäaikaa iso Liisa ja pieni Liisa, ja tiesi että tämä oli vain muisto. Hänen ei tarvinnut pelätä matoa. Mutta tuolloin omassa sängyssään maatessaan hän oli ollut kauhusta kankea. Sillä hän ei ollut koskaan aikaisemmin nähnyt mitään tällaista, ja hän aavisti että jotakin hänelle hyvin kallisarvoista oli vaarassa kadota.

Liisa makasi liikkumatta, ja katseli halvaantuneena kun mato söi hänen arvokkaimman omaisuutensa pala palalta. Sen pikkuinen ruumis pullistui vähä kerrassaan pyöreämmäksi kun se rouskutti menemään. Pikku Liisa ei pystynyt käsittämään mitä tapahtui. Iso Liisa, joka nyt oli mukana seuraamassa tapahtumien kulkua puolestaan käsitti oikein hyvin, ja päästi sydämeensä lukitsemansa katkerat kyyneleet valloilleen. Pikku Liisan halvaantuneisuus alkoi kyynelten myötä sulaa, ja yhdessä he katsoivat ja kokivat uudelleen Menetyksen Hetken, jolloin Liisalta vietiin hänelle Arvokkain Asia.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s