Muistaminen osa 2. Katumus. Valinta.

Liisa hengitti syvään ja palasi pikkuhiljaa takaisin itseensä. Hän katsoi ovelle ja näki kuinka kultahippuja pyörittelevän pikku Liisan kuva alkoi vähitellen haihtua. Kun se katosi kokonaan, ovi alkoi sulkeutua. Oven napsahtaessa kiinni sitä ympäröivä usva tihentyi hetkeksi, ja lempeä tuuli puhalsi sen pois. Ovi katosi usvan myötä.

Liisa istui maassa ja tuijotti käsiään. Kyllä, hän muisti kohtaamiset Muissa Maailmoissa, jolloin hän oli harjoitellut ja opetellut milloin mitäkin, hänen ihanien ystäviensä avustuksella ja opastuksella. Iloiset kohtaamiset, Liisa muistutti itseään. Ne olivat aina hyvin iloisia kohtaamisia. Eivät koskaan Vakavia tai Totisia. Koska Muissa Maailmoissa elävät olennot tunsivat ja tiesivät olemassaolon arvon, eikä heidän tarvinnut sitä pönkittää. Yhtään millään. Siksi siellä saattoi leikkiä niin paljon kuin halusi, ja nauraa myös ääneen silloin kuin siltä tuntui. Tärkeät Tapaamiset – Palaverit – olivat aina Iloisia Tilaisuuksia, Liisa muisti. Joihin saivat osallistua kaikki ketkä halusivat.

Kaikki tämä oli kadonnut hänen elämästään Sen Päivän myötä. Sen Päivän, jonka hän oli kätkenyt niin syvälle sydämeensä, että oli sen tyystin unohtanut. Samoin kuin sitä edeltävän elämän. Niin, Liisa ajatteli. Se oli ikäänkuin vedenjakaja. Jonka jälkeen elämä jatkui, mutta harmaammissa väreissä. Tein Kaiken Oikein ja Siten Kuten Piti. Sillä tavoin siellä elettiin. Koska ei oikeastaan ollut vaihtoehtoja. Oli joitakin Värikkäitä ihmisiä, mutta heidän piti tehdä kovasti töitä jotta he pystyivät värinsä säilyttämään. Ja heillä oli varmasti vaikeaa monessa asiassa. Heidän lapsiaan kiusattiin koulussa ja kaikkea sellaista Kamalaa.

Liisa tunnisti itsessään kärsimättömyyden päästä takaisin tien päälle, päästä jatkamaan matkaa. Kärsimättömyyden, joka liittyi sekä vaikeuteen kohdata kauan kadoksissa olleita muistoja, että haluun jatkaa matkaa Ihmemaassa. Samanaikaisesti hän tunnisti kuinka tärkeä tapahtumakulku oli alkanut Punaisen Naisen ja kultaisen lohikäärmeen tapaamisesta. Siitä hetkestä, kun Irvikissa kertoi hänelle Lohikäärmeportista.

Hetken aikaa Liisaa kadutti. Kadutti. Todella. Syvästi. Pitikin mennä kuuntelemaan sen höperön kissan juttuja. Pitikin mennä avaamaan mokoma portti. Pitikin! Hän kiristeli hampaitaan. Kuitenkin Liisa tiesi erittäin hyvin, että asioilla oli monia puolia, ja kokemuksilla monia tasoja. Joskus tasoja tuntui olevan loputtomasti. Hän tiesi vanhasta kokemuksesta myös sen, että kun yhden tason avasi ja uskaltautui tutkimaan sen sisältöä, vanhat painolastit saattoivat karista pois jopa kokonaan, ja tutkimusmatka saattoi avata teitä jonnekin aivan uuteen. Tasoille, joista ei välttämättä osannut edes uneksia, koska ei yksinkertaisesti voinut kuvitella että sellaisia voisi olla olemassa. Joten jos vanhoja, jopa niitä kauan kadoksissa olleita ovia ei koskaan avannut, saattoi luottaa siihen että matka jatkuisi melkolailla samanlaisena pitkän matkaa, samojen asioiden ja teemojen toistuessa mutta ehkä vain eri muodossa. Ja varmaan juuri niin kauan, kunnes oli valmis kokeilemaan jotakin uutta, Liisa mietti.

Nyt Liisa oli valmis. Harmista ja suuttumuksesta huolimatta hän tajusi olevansa valmis. Sillä Liisa tunnisti itsessään nälän, joka hänessä oli lapsena ollut kun hän kulki Muissa Maailmoissa kaapu yllään, etsien, tutkien ja ihmetellen asioita ja olentoja joita retkillään tapasi. Ennen kaikkea hän tiesi, että Ihmemaan herättämisessä uudelleen eloon ja uuteen kukoistukseen tarvittiin uudenlaisia näkökulmia ja uudenlaisia ideoita epätoivoisesti, sillä vanhat konstit saivat asiat solmuuntumaan entistä tiukemmin, ja se taas tukahdutti viimeisenkin kipinän Ihmemaan olemuksesta. Tällaisten solmujen purkamiseen tarvittiin uteliaan lapsen ihmettelevää nälkää, joka ei antanut byrokraattimatojen ohuiden ja välillä jopa näkymättömien säikeiden kutoa itseään pussiin tai seittimetsiin.

Tämä kohtaaminen oli tienhaara, tienristeys, jota Liisa oli jollakin lailla jopa odottanut. Nyt hän saisi ja voisi kaikessa rauhassa ihan itse valita, Tehdä Valinnan, sillä hän oli saamassa takaisin sen mitä hän oli Kauan Sitten Kadottanut. Työvälineet ja Kipinän, joka piti yllä intohimon tulta ja antaisi hänelle voimaa jatkaa työtään. Antaisiko hän nälälleen luvan kasvaa, vai puristaisiko hän sen palloksi ja laittaisi taskuunsa piiloon?

Muistaminen. Velhon kaapu. Menetys. Katkerat kyyneleet.

Onpa kummallista, Liisa pohti. Tuollainenhan minäkin olin pienenä. Rakastin retkiä öiseen puutarhaan, ja kaikkia niitä aarteita joita sieltä löytyi. Kiiltomatoja ja kaikkia muita olentoja. Mutta kun esittelin, tai yritin esitellä niitä äidille, häntä ei koskaan kiinnostanut. Eikä mummiakaan. Aina oli jotakin muuta, joka vei heidän huomionsa. Töitä ja velvollisuuksia, joita piti Suorittaa Hyvin Vakavana ja Totisena. Koska jos oli Iloinen ja Leikkisä, siinä oli jotakin Vikaa. Oli ikäänkuin Vääränlainen, Liisa mietti kuvaa katsellessaan.

Sellainenhan minustakin sitten tuli. Totinen ja Hyvin Virallinen, koska jos oli Erilainen, se tarkoitti sitä että ei suhtautunut tarpeeksi Vakavasti maailman asioihin. Iloisuus ja Leikkisyys ikään kuin murensi Vakavien Henkilöiden arvovaltaa, samoin kuin Uteliaisuus ja Kaikenlaisista Asioista kyseleminen. Sen vuoksi piti jo ihan pienestä pitäen oppia olemaan Hiljaa ja Tekemään Samalla Tavoin Kuin Muut, jotta pärjäisi maailmassa. Herttakuningattaren maailmassa, Liisa muistutti itseään.

Sillä juuri tuollainenhan Herttakuningatar oli ollut. Paitsi että Hyvin Virallisen Olemisen lisäksi hän oli ollut myös Täysin Arvaamaton. Hänelle ei riittänyt Mikään. Yrittipä olla Miten Virallinen Tahansa, ei se ikinä kuitenkaan ollut sellaista mikä Herttakuningattarelle kelpasi. Ja sitten hän taas mestautti jonkun hovimiehen tai naisen, ja jatkoi Ihmemaan asukkaiden muokkaamista mieleisekseen.

Kiusaamista, Liisa totesi. Jatkoi Ihmemaan asukkaiden kiusaamista. Sillä sitähän se on, kun vahvempi ottaa heikommasta mielivaltaisen otteen. Mutta, Liisa pohti, mutta aluperin Ihmemaa oli hyvin toisenlainen paikka. Eihän täällä ollut mitään tuollaista. Täällä oli valoa, iloa, leikkiä ja naurua. Ei täällä ollut Hyvin Vakavia asioita. Eikä byrokraattimatoja.

Byrokraattimatoja! Liisa katsoi avoimesta ovesta näkyvää kuvaa ja muisti. Hän todella muisti! Hän muisti, miten oli seisonut puutarhassa kuvassa olevan naisen kanssa, joka oli ihaillut Liisan käsissä olevaa pientä valopalleroa. Hän muisti, miten lämpimältä ja turvalliselta nainen oli tuntunut. Kuin Äidiltä!, Liisa huokaisi. Mutta kuka nainen oli, ja mihin hän oli kadonnut? Miksi hän oli jättänyt Liisan? Maailmaan, jossa piti olla Totinen ja Vakava, jotta siellä voisi elää. Maailmaan, jossa pienet valopallerot sammutettiin yksi kerrallaan. Ihan niin kuin Herttakuningatarkin teki, Liisa pohti.

Sitten hänellä välähti. Mistähän Herttakuningatar oli kotoisin? Ja mistä byrokraattimadot tulivat? Hänessä heräsi levoton tunne siitä, että edessä saattaisi olla paljon pidempi matka Ihmemaahan kuin mitä hän oli ajatellut. Sillä tämä kaikki saattoi koskettaa Ihmemaan lisäksi Muitakin Maailmoja. Sitten Liisa rauhoittui. Ehkä vain huolehdin turhaan. Ehkä Ihmemaa oli ikään kuin Akselimaailma, tai Pohjapiirros: jos siellä muutettiin asioita, niin ehkä asiat muuttuisivat myös muissa maailmoissa?

Liisasta tuntui, että maailmat kieppuivat hänen sisällään kun oivallukset tulivat käsi kädessä muistojen kera. Hän katseli edelleen ovesta näkyvää kuvaa, joka alkoi nyt muuntua. Värit kirkastuivat ja alkoivat punastua. Mukaan alkoi hiipiä myös purppuran ja violetin sekä vaaleanpunaisen sävyjä. Seassa pyörteili kullanväristä usvaa. Pikkuhiljaa kuva tarkentui, ja Liisa huomasi katsovansa itseään. Paljon nuorempaa itseään, jonka käsissä kieppui kultaista valoa. Hän ei oikeastaan olisi tunnistanut itseään muuten, mutta kaapu joka kuvan tytöllä oli päällä, oli hänelle hyvin tuttu. Hyvin rakas. Se oli kadonnut Silloin Joskus Kauan sitten eräänä päivänä. Sinä Päivänä. Liisa muisti SEN päivän, vihdoin.

Kuvan lähde: Facebook-ryhmä Fairies, dragons and other mythological creatures.

Liisassa alkoi herätä närkästys, sillä hänellä oli aavistus miksi kaapu oli kadonnut ja kuka sen oli vienyt. Tämä oli ollut hänen Velhon Kaapunsa. Hän oli rakastanut sitä yli kaiken, ja pitänyt sitä yllään siitäkin huolimatta, että tiesi äitinsä ja isoäitinsä inhoavan sitä. Koska kaapu oli Väärän Värinen. Liisalle se oli ollut Juuri Oikean Värinen, ja se oli kutsunut Liisaa toisiin maailmoihin. Se vei minut toisiin maailmoihin, Liisa muisti. Pääsin niihin helposti kaapu ylläni. Ja mikään mitä äiti tai mummi sanoi, ei saanut minua luopumaan kaavusta. Ei myöskään muiden iva tai pilkka.

Mutta sitten kaapu oli vain hävinnyt. Liisa muisti sen päivän. Nyt hän muisti, sillä tämä oli muisto jonka hän oli kätkenyt niin syvälle sydämeensä, että hän ei edes tiennyt sellaista omistavansa. Nyt minä voin omistaa tämän muiston taas, sillä enää se ei minua satuta. Nyt voin katsoa tätä muistoa ja nähdä sekä kokea sen sellaisena kuin se on, ja sitten laskea siitä irti. Kokonaan. Koska en minä sitä enää tarvitse, Liisa totesi itsekseen.

Liisa katsoi huoneensa ja näki pitkästä koulupäivästä väsyneen pienen tytön. Pienen Liisan, joka oli uurastanut rankasti, ja selvinnut vaikeistakin läksyistä. Liisan, joka oli niin väsynyt jo pienenä tyttönä, koska aina piti Olla Oikealla Tavalla. Se vei kamalat määrät energiaa, Liisa tajusi muistoaan tutkiessaan, mutta mistäpä lapsi olisi voinut sen tietää. Liisa palasi muistoon, ja kohtaan jossa oli vetänyt vielä illansuulla kaavun ylleen, sillä hän tiesi että visiitti Jonnekin Muualle antoi hänelle voimia ja auttoi häntä jaksamaan. Visiitti jonnekin, jossa oli ystäviä ja väkeä jonka kanssa saattoi leikkiä ja iloita. Liisa istui ja katseli kuinka muistojen pieni Liisa puki kaavun ylleen ja maailma heilahti. Korvissa ujelsi, ja sitten tuosta noin vain pikku Liisa oli toisessa maailmassa.

Iso Liisa katseli kuinka pieni Liisa iloitsi leikkiessään ja laulaessaan. Hän näki hyvinvoivan pienen tytön. Tytön, joka nautti. Tytön joka hehkui. Hän katseli, kuinka tyttö hyvästeli ystävänsä ja valmistautui palaamaan takaisin. Hän seurasi kun pikku Liisa riisui kaapunsa ja ripusti sen hellästi ovenpielessä olevaan naulakkoon. Sitten pikku Liisa kömpi vuoteeseen.

Jonkin ajan kuluttua huoneen ovi raottui. Muistoa katseleva Liisa muisti oikein hyvin, että vaikka pikku Liisa näytti nukkuvan, oli hän kuitenkin täysin hereillä. Huoneen nurkassa kytevän takkatulen pehmeässä valossa Liisa palasi takaisin pikku Liisaksi, ja näki kuinka ovenraossa ei ensin tapahtunut mitään, mutta sitten oven kamanan yläosassa näkyi liikettä. Tumma varjo eteni määrätietoisesti kohti naulakkoa. Se oli pieni mato.

Liisa makasi sängyssään ja katsoi varjoa silmiensä raosta. Varjoa, joka nyt saavutti naulakon. Varjoa, joka pysähtyi paikoilleen ja nousi sitten seisomaan ja huojui, ikään kuin olisi etsinyt jotakin. Haistellut jotakin. Minun kaapuani, Liisa ajatteli. Hän oli yhtäaikaa iso Liisa ja pieni Liisa, ja tiesi että tämä oli vain muisto. Hänen ei tarvinnut pelätä matoa. Mutta tuolloin omassa sängyssään maatessaan hän oli ollut kauhusta kankea. Sillä hän ei ollut koskaan aikaisemmin nähnyt mitään tällaista, ja hän aavisti että jotakin hänelle hyvin kallisarvoista oli vaarassa kadota.

Liisa makasi liikkumatta, ja katseli halvaantuneena kun mato söi hänen arvokkaimman omaisuutensa pala palalta. Sen pikkuinen ruumis pullistui vähä kerrassaan pyöreämmäksi kun se rouskutti menemään. Pikku Liisa ei pystynyt käsittämään mitä tapahtui. Iso Liisa, joka nyt oli mukana seuraamassa tapahtumien kulkua puolestaan käsitti oikein hyvin, ja päästi sydämeensä lukitsemansa katkerat kyyneleet valloilleen. Pikku Liisan halvaantuneisuus alkoi kyynelten myötä sulaa, ja yhdessä he katsoivat ja kokivat uudelleen Menetyksen Hetken, jolloin Liisalta vietiin hänelle Arvokkain Asia.

Liisan suru ja kupliva malja

Kun byrokraattimato oli palanut tuhkaksi, Liisan valtasi suru. Se nousi usvan lailla soittamaan mollisointujaan, eikä Liisa osannut nimetä mihin se liittyi. Se vain nousi, kerros kerrokselta ja toi pohjattoman alakulon mukanaan. Liisa katseli ja kuunteli suruaan. Sisäisiä kuvia, jotka muistuttivat häntä kuljetusta matkasta. Väsymyksen ja epätoivon hetkiä, jolloin hän oli kokenut ratkeavansa saumoistaan. Silti hän oli aina ottanut seuraavan askeleen. Liisa istui surussaan ja otti sen vastaan, tarina kerrallaan. Antoi sen kertoa viestinsä.

Vähitellen tunne alkoi helpottaa. Kun Liisan mieleen nousi kuva siitä, kuinka Herttakuningatar oli kasvattanut byrokraattimatojen armeijaa ja lähettänyt niitä kaikkiin ilmansuuntiin, jotka tosin Ihmemaassa olivat hieman vinksallaan, Liisan sydän alkoi ymmärtää että kuollut byrokraattimato oli ollut tulppana surun tiellä. Nyt suru oli esteistä vapaa ja se saattoi nousta esiin kertomaan tarinansa. Liisa oli kokenut surua ennenkin, ja hän tiesi että ainoa lääke joka siihen tepsi oli suostua kokemaan se kunnolla. Juoda malja pohjaan saakka.

Liisa istui pitkän aikaa surunsa kanssa. Tuntien ja tutkien sitä perinpohjin. Häntä väsytti ja hän tunsi olonsa äreäksi sekä pahoinvoivaksi. Häntä harmitti se, että kaiken tehdyn jälkeen, pitkän ja rankan matkan jälkeen Ihmemaan asiat olivat yhä solmussa ja sotkussa Herttakuningattaren jäljiltä. Välillä tuntui, että ne olivat jopa pahemmassa jamassa kuin Herttakuningattaren eläessä. Siivoustyö ja Ihmemaan asioiden parissa työskentely oli aloittaessa tuntunut hyvältä idealta, jopa innostavalta, mutta se ajoittain jopa suututti ja harmitti, ja ennen kaikkea väsytti. Enhän minä jaksa tällaista kovin pitkään, Liisa harmitteli mielessään.

Jostakin nousi raikas tuoksu. Liisa kääntyi katsomaan, ja huomasi että kivellä hänen vieressään oli pieni malja. Se näytti enemmänkin linnunpesältä, sillä se oli oksista ja lehdistä tehty, mutta malja se oli niin totta kuin hän oli Liisa. Maljan sisältö höyrysi, ja sieltä kohosi vienon raikas tuoksu. Niin raikas, että Liisalla tuli kevyt olo tuoksua haistellessa. Hän nosti maljan varovasti ylös pitäen siitä kiinni molemmilla käsillään. Maljan kyljessä oli lappu: ”Juo minut”. Liisa hymyili ja kohotti maljan huulilleen.

Liisa valutti maljassa olevaa juomaa kurkustaan alas pienin siemauksin. Hän tunnusteli sen kulkua sisällään. Matkatessaan kurkusta alas juoma tuntui välillä kylmältä ja välillä kuumalta, ja ikään kuin huuhtoi Liisan sisuksia. Kohottava oli ainoa sana, jota Liisa pystyi ajattelemaan. Hänellä oli sellainen olo että hän kohoaisi ja lähtisi lentoon. Hän kumosi maljan pohjaan saakka ja istuutui maahan koska pelkäsi että lähtisi lentoon. Ihmemaa oli niin kummallinen paikka, että sellaista voisi hyvin tapahtuakin. Yksi lentävä Liisa ei olisi mitenkään omituista.

Neste pyörteili ja värähteli hänen sisällään. Se kihosi päähän ja herätti kyyneleet, valui rintakehään jossa se poltti kuumana. Kulki käsivarsista sormiin, joita alkoi kihelmöidä. Laskeutui kohti vatsaa kierrellen ja kaarrellen spiraalimaisesti. Navan alueella se pysähtyi hetkeksi, ja Liisa hymyili kyyneleidensä läpi tuntiessaan turvallisen lämmön laskeutuvan vatsaansa pisara kerrallaan. Hän melkeinpä näki pisarat jotka tippuivat kohti jalkoja spiraalikierteensä, loistaen ja hohtaen kudosten hämärässä. Turvallinen lämpö humahti kuumuudeksi, joka jakautui molempiin jalkoihin ja laskeutui kohti maata. Pian Liisan jalkapohjat ja varpaat säkenöivät lämmöstä.

Lämpö ja paikoin polttava hohkaava kuumuus sulatti jotakin Liisan sisällä. Hän istui tukevasti maassa ja ihmetteli oloaan. Jotakin, josta hän ei vielä saanut kiinni. Ikään kuin ovi olisi avautunut jonnekin? Jotakin, joka oven edessä oli ollut, ehkäpä tukkimassa sen, oli poissa. Liisa hengitti syvään kerta toisensa jälkeen.

Maasta nousi usvaa joka alkoi kerääntyä Liisan lähelle. Samalla tavoin kuin portaalikivestä, Liisa ajatteli usvan nähdessään. Usva tiivistyi, mutta tällä kertaa se sai melko korkean ja leveän muodon. Sehän näyttää aivan suorakaiteelta, Liisa hämmästeli. Tarkkaillessaan usvaa hän huomasi että sinne alkoi muodostua ovi. Kiiltävästä lämpimän värisestä puusta tehty hyvin tukeva ovi. Liisa istui maassa ja odotti.

Ovi alkoi hohtaa ja sitten se avautui selälleen. Ensin ei näkynyt kuin pimeyttä. Lämmintä, kutsuvaa pimeyttä. Jossa alkoi vähän ajan kuluttua hohtaa valoja. Liisan katsellessa valot tulivat lähemmäksi ja niistä alkoi muodostua kuva. Liisa näki kuun, joka valaisi öistä pihamaata tai puutarhaa. Hän näki naisen ja lapsen, jonka kädessä hohti valoa. Pienen tytön, joka onnellisena esitteli naiselle jonkinlaista valopalleroa, Liisa ajatteli.

Kuvan lähde Facebook-sivu Fairies, dragons and other mythological creatures.