Ihana uni. Lisää yllätyksiä. Pohdintaa.

Liisa heräsi levolliseen ja rauhalliseen oloon. Aurinko paistoi edelleen, ja tuntui että hän olisi nukkunut vain hetken. Liisalla ei ollut mitään käsitystä ajankulusta, tosin sen hän tiesi että jossakin vaiheessa Ihmemaan aika oli seonnut. Herttakuningatar oli yrittänyt paketoida sitä suoraksi janaksi, jossa on vain mennyt, nykyhetki ja tuleva. Tämä ei kuitenkaan ollut ajan luonne, ja sen vuoksi aika oli seonnut, osaltaan vaikuttaen siihen että Ihmemaa ja sen asukkaat olivat seonneet.

Olipa ihana uni, Liisa tuumiskeli onnellisena. Hän ajatteli unen Hohtavaa Naista, ja hänellä oli lämmin olo. Turvallinen olo. Vaikka Liisa ei vieläkään tiennyt kuka nainen on, tiesi hän että nainen selvästikin halusi auttaa häntä jollakin tavalla. Sitten Liisan ajatukset kääntyivät portaaliin, jonka hän oli yhdessä Hohtavan Naisen kanssa piirtänyt.

Mielenkiintoista!, Liisa ajatteli. Hänellä ei ollut tullut mielenkään, että portaalin voisi nimetä jollakin tietyllä nimellä, vaikka nyt kun hän muisteli asiaa, niin olihan lohikäärmeratsastaja sanonut kyllä, että portaaleista voi kutsua halutessaan jotakin tiettyä energialaatua. Kuten vaikkapa ystäviä, Liisa tuumiskeli. Mutta tämä on juurikin ongelmana siinä, kun käytetään sanoja. Yksi asia tarkoittaa yhdelle yhtä, ja toiselle toista.

Sen vuoksi Sydämen kieli on luotettavampi tapa viestiä, koska tunne kertoo asian kaikkine vivahteineen, Liisa tuumiskeli. Ja ehkäpä unen nainen liittyy nyt siihen, Sydämen kieleen jonka tiesin tärkeäksi, mutta joka oli pakko unohtaa Toisella Puolella, vanhassa maailmassa. Siihen ei yksinkertaisesti ollut varaa, koska tuntui siltä että Sydän Särkyy kerta toisensa jälkeen, jos halusi Sydämen kautta asioita kokea.

Liisa tunsi, kuinka hänen sisällään virtasi. Tukkeumat, jotka olivat seisseet muistojen tiellä, aiheuttaen hankausta josta syntyi ärtymystä ja jopa vihaakin, olivat poissa. Muistojen palautuminen oli ollut intensiivinen, mutta loppujen lopulta hyvin parantava kokemus, joka oli selvästikin avannut oven tai montakin ovea uuteen. Mutta mihin?, pohdiskeli Liisa? Minulla ei ole hajuakaan mitä minun pitäisi tehdä. Tiedän vain että matkaan pitäisi päästä, koska Ihmemaan asiat ovat solmussa, ja jonkun pitää tehdä jotain!

Liisa oli nojannut puunrunkoa vasten kunnes tunsi uneliaan olonsa selkiytyvän. Kun hän nojautui eteenpäin, näkökenttään ilmestyi hetkeksi jotakin säkenöivää. Liisa hätkähti, sillä hän muisti unensa portaalin. Sitten hän tajusi, että hänen niskassaan oli jotakin painavaa.

Varovasti Liisa käänsi päätään samalla kun veti takkiaan siten, että pystyi kurkkaamaan huppuun. Hupussa nukkui kerälle käpertyneenä pienen pieni kissanpentu. Sama pentu, joka oli unessa tullut portaalin läpi ja hypännyt Liisan käsivarrelle. Liisa tuijotti pentua sanattomana. Hänen sydämensä täyttyi jostakin, jota hän ei aivan tunnistanut. Yhtäaikaa lämmin ja viileän virtaava tunne, joka ryöpsähteli sinne tänne, ikään kuin purkaen vanhoja rikki hapertuneita rakenteita jotka olivat hanganneet toisiaan vasten aiheuttaen kipua. Saavat mennäkin, Liisa tuumi, en minä niitä enää tarvitse.

Liisa katseli pientä kissaa mykistyneenä. Jälleen yksi uni, joka ei ollut uni. Sitten hän muisti säkenöinnin, joka äsken oli osunut silmiin. Liisa nousi varovasti maasta ylös, ettei herättäisi pientä kissakumppaniaan, ja suuntasi sinne mistä luuli jotakin nähneensä.

Portaali, jonka hän oli piirtänyt yhdessä Hohtavan Naisen kanssa, leijui ilmassa noin metrin korkeudella. Sen halkaisija oli noin metri. Liisa tuijotti portaalia suu auki. Sen yläpuolella hohti kirkkaana sana ”Ystävät”. Portaalin sisällä näkyi edelleen polku, mutta Liisa ei ollut ollenkaan varma oliko se sama polku jota pitkin pikkuinen kissa oli matkannut. Ehkä tuolla on lukematon määrä polkuja, Liisa mietti. Ehkä minun ei kannatakaan sulkea porttia. Voisi olla kaikkein viisainta jättää se auki, ja luottaa siihen että sieltä tulee läpi kaikki sellainen mitä todella tarvitsen.

Sitä paitsi en edes tiedä pystynkö sulkemaan portaalin ilman Hohtavaa Naista, Liisa aprikoi. Mutta sydämessään hän tiesi, että hän pystyi kyllä. Siihen riitti vain pienen pienet epäluulon, katkeruuden, pelon tai vihan siemenet, sekä se että Liisa alkaisi kasvattaa ja ruokkia noita siemeniä. Lopulta näistä siemenistä kasvavat kasvit kasvaisivat portaalien eteen ja tukkisivat ne.

Liisa katsoi portaalia vielä kerran. Sitten hän oikaisi takkinsa siten, että huppu oli mahdollisimman suorassa ja pikkuinen kissa asettui nojaamaan hänen niskaansa vasten. Kissa liikahti hupussa, mutta ilmeisesti nukahti uudelleen. Liisa katsoi ympärilleen ja huokaisi. Oli aika lähteä jatkamaan matkaa. Hän tarttui sauvaansa ja otti ruokakorin mukaansa.

Sauva voisi kyllä olla pienempi, Liisa ajatteli, koska en minä juuri nyt tarvitse tukea kävelemiseen. Liisa ei oikeastaan edes hämmästynyt, kun sauva lähti välittömästi kutistumaan. Se kutistui takaisin hammastikun mittaiseksi. Liisa katseli tikkua, ja mietti missä sitä säilyttäisi. Sitten hän muisti kaulakorunsa. Sinnehän sauva sopisi kaveriksi. Mutta oliko siinä reikää päässä josta sen saisi pujotettua ketjuun? Liisa katsoi hammastikku-sauvaa tarkemmin, ja kas kummaa siellä olikin juuri sopivan mallinen ja mittainen reikä toisessa päässä. Toinen pää oli tylpistynyt siten, että se ei pistäisi jos se osuisi Liisan ihoon.

Selvästikin Ihmemaassa alkaa jokin myös parantua, selvästikin, Liisa mutisi itsekseen kiinnittäessään sauvaa ketjuun. Hänellä oli hyvä ja rauhallinen olo, ja edessä olevasta valtavasta työmäärästä huolimatta myös luottavainen olo: hän oli saanut työvälineitä, ja häntä myös autettiin. Nyt piti vain alkaa opetella uusien työvälineiden käyttöä, ja samalla hän saisi tutustua myös uuteen ystäväänsä, pikkuiseen kissaan. Joten hyvähän näillä eväillä oli lähteä matkaan. Ja ties mitä kaikkea hienoa matkan varrella oli odottamassa!

Liisan suru ja kupliva malja

Kun byrokraattimato oli palanut tuhkaksi, Liisan valtasi suru. Se nousi usvan lailla soittamaan mollisointujaan, eikä Liisa osannut nimetä mihin se liittyi. Se vain nousi, kerros kerrokselta ja toi pohjattoman alakulon mukanaan. Liisa katseli ja kuunteli suruaan. Sisäisiä kuvia, jotka muistuttivat häntä kuljetusta matkasta. Väsymyksen ja epätoivon hetkiä, jolloin hän oli kokenut ratkeavansa saumoistaan. Silti hän oli aina ottanut seuraavan askeleen. Liisa istui surussaan ja otti sen vastaan, tarina kerrallaan. Antoi sen kertoa viestinsä.

Vähitellen tunne alkoi helpottaa. Kun Liisan mieleen nousi kuva siitä, kuinka Herttakuningatar oli kasvattanut byrokraattimatojen armeijaa ja lähettänyt niitä kaikkiin ilmansuuntiin, jotka tosin Ihmemaassa olivat hieman vinksallaan, Liisan sydän alkoi ymmärtää että kuollut byrokraattimato oli ollut tulppana surun tiellä. Nyt suru oli esteistä vapaa ja se saattoi nousta esiin kertomaan tarinansa. Liisa oli kokenut surua ennenkin, ja hän tiesi että ainoa lääke joka siihen tepsi oli suostua kokemaan se kunnolla. Juoda malja pohjaan saakka.

Liisa istui pitkän aikaa surunsa kanssa. Tuntien ja tutkien sitä perinpohjin. Häntä väsytti ja hän tunsi olonsa äreäksi sekä pahoinvoivaksi. Häntä harmitti se, että kaiken tehdyn jälkeen, pitkän ja rankan matkan jälkeen Ihmemaan asiat olivat yhä solmussa ja sotkussa Herttakuningattaren jäljiltä. Välillä tuntui, että ne olivat jopa pahemmassa jamassa kuin Herttakuningattaren eläessä. Siivoustyö ja Ihmemaan asioiden parissa työskentely oli aloittaessa tuntunut hyvältä idealta, jopa innostavalta, mutta se ajoittain jopa suututti ja harmitti, ja ennen kaikkea väsytti. Enhän minä jaksa tällaista kovin pitkään, Liisa harmitteli mielessään.

Jostakin nousi raikas tuoksu. Liisa kääntyi katsomaan, ja huomasi että kivellä hänen vieressään oli pieni malja. Se näytti enemmänkin linnunpesältä, sillä se oli oksista ja lehdistä tehty, mutta malja se oli niin totta kuin hän oli Liisa. Maljan sisältö höyrysi, ja sieltä kohosi vienon raikas tuoksu. Niin raikas, että Liisalla tuli kevyt olo tuoksua haistellessa. Hän nosti maljan varovasti ylös pitäen siitä kiinni molemmilla käsillään. Maljan kyljessä oli lappu: ”Juo minut”. Liisa hymyili ja kohotti maljan huulilleen.

Liisa valutti maljassa olevaa juomaa kurkustaan alas pienin siemauksin. Hän tunnusteli sen kulkua sisällään. Matkatessaan kurkusta alas juoma tuntui välillä kylmältä ja välillä kuumalta, ja ikään kuin huuhtoi Liisan sisuksia. Kohottava oli ainoa sana, jota Liisa pystyi ajattelemaan. Hänellä oli sellainen olo että hän kohoaisi ja lähtisi lentoon. Hän kumosi maljan pohjaan saakka ja istuutui maahan koska pelkäsi että lähtisi lentoon. Ihmemaa oli niin kummallinen paikka, että sellaista voisi hyvin tapahtuakin. Yksi lentävä Liisa ei olisi mitenkään omituista.

Neste pyörteili ja värähteli hänen sisällään. Se kihosi päähän ja herätti kyyneleet, valui rintakehään jossa se poltti kuumana. Kulki käsivarsista sormiin, joita alkoi kihelmöidä. Laskeutui kohti vatsaa kierrellen ja kaarrellen spiraalimaisesti. Navan alueella se pysähtyi hetkeksi, ja Liisa hymyili kyyneleidensä läpi tuntiessaan turvallisen lämmön laskeutuvan vatsaansa pisara kerrallaan. Hän melkeinpä näki pisarat jotka tippuivat kohti jalkoja spiraalikierteensä, loistaen ja hohtaen kudosten hämärässä. Turvallinen lämpö humahti kuumuudeksi, joka jakautui molempiin jalkoihin ja laskeutui kohti maata. Pian Liisan jalkapohjat ja varpaat säkenöivät lämmöstä.

Lämpö ja paikoin polttava hohkaava kuumuus sulatti jotakin Liisan sisällä. Hän istui tukevasti maassa ja ihmetteli oloaan. Jotakin, josta hän ei vielä saanut kiinni. Ikään kuin ovi olisi avautunut jonnekin? Jotakin, joka oven edessä oli ollut, ehkäpä tukkimassa sen, oli poissa. Liisa hengitti syvään kerta toisensa jälkeen.

Maasta nousi usvaa joka alkoi kerääntyä Liisan lähelle. Samalla tavoin kuin portaalikivestä, Liisa ajatteli usvan nähdessään. Usva tiivistyi, mutta tällä kertaa se sai melko korkean ja leveän muodon. Sehän näyttää aivan suorakaiteelta, Liisa hämmästeli. Tarkkaillessaan usvaa hän huomasi että sinne alkoi muodostua ovi. Kiiltävästä lämpimän värisestä puusta tehty hyvin tukeva ovi. Liisa istui maassa ja odotti.

Ovi alkoi hohtaa ja sitten se avautui selälleen. Ensin ei näkynyt kuin pimeyttä. Lämmintä, kutsuvaa pimeyttä. Jossa alkoi vähän ajan kuluttua hohtaa valoja. Liisan katsellessa valot tulivat lähemmäksi ja niistä alkoi muodostua kuva. Liisa näki kuun, joka valaisi öistä pihamaata tai puutarhaa. Hän näki naisen ja lapsen, jonka kädessä hohti valoa. Pienen tytön, joka onnellisena esitteli naiselle jonkinlaista valopalleroa, Liisa ajatteli.

Kuvan lähde Facebook-sivu Fairies, dragons and other mythological creatures.

Vain unta? Ällistyttävä byrokraattimato!

Liisa heräsi auringonvalon lämmittäessä hänen kasvojaan. Olipa kummallinen uni, Liisa mietti muistaessaan edellisillan tapahtumat. Untahan sen täytyi olla, sillä enhän minä ole mikään Mestari. Hän tunsi olonsa hieman kummalliseksi, sillä lahjojen määrä joita ”Punainen Nainen” oli hänelle antanut jopa nolostutti hieman.

Liisa katseli kylmennyttä nuotiota mietteissään. En edes tiedä mitä Mestari tarkoittaa, hän pohti. Olen vain Liisa, ihan tavallinen Liisa, joka yrittää osallistua Ihmemaan yhteisten asioiden hoitamiseen. Hän katseli käsiään, jotka näyttivät niin arkisilta ja tavallisilta. Niissä ei näkynyt kaunista hehkua, jonka eilisen illan – unen! Liisa muistutti itseään – timantti oli sulaessaan jättänyt jälkeensä.

Sitten hänen katseensa osui maahan. Nuotiopaikan edessä kimmelsi jotakin. Liisa asteli kimmellyksen luokse ja poimi sen käteensä. Se oli pienen pieni tikku, jossa kulki spiraalinmuotoinen omenanvihreän-kullanruskean värinen raita koko tikun mitalta. Kimmellys syntyi auringonvalon osuessa raitaan. Liisa nosti tikun käteensä.

Välittömästi tikku alkoi kasvaa sekä pituutta että leveyttä. Se kasvoi niin nopeasti, että Liisa melkein pudotti sen säikähtäessään. Tikku kasvoi ja kasvoi kunnes se oli reilun puolentoistametrin korkuinen ja käteensopivan paksuinen. Liisa tuijotti ”tikkua” suu auki. Se oli sauva! Se todella oli sauva.

Se ei siis ollutkaan unta! Liisa katseli sauvaa ihmeissään. Sitten hän muisti portaalikiven ja kopaisi taskujaan. Kivi löytyi taskusta. Se istui hänen kämmenellään ja tuntui hyvin lämpimältä. Liisa katseli kiven valkoista rinkulaa, valkoista ”suuta”. Siitä alkoi nousta usvaa. Liisa piteli kiveä kämmenellään ja katseli kun usvasta alkoi muodostua pieni pilvi. Usva sykki ja eli omaa elämäänsä. Se ei tuntunut lainkaan pelottavalta.

Sitten usvaan alkoi muodostua ikään kuin ikkunoita. Liisa ei keksinyt parempaakaan sanaa aukoille joita oli nyt useampia, ja niitä tuli koko ajan lisää. Lopulta usvapilvessä oli monta ”ikkunaa”, ja paikallaan leijuva pilvi lähti pyörimään hidasta vauhtia. Liisan katsellessa ikkunoihin alkoi muodostua kuvia. Hämmästyneenä Liisa huomasi katsovansa itseään.

Liisa kulkemassa Valkoisen jäniksen perässä. Liisa putoamassa kaninkoloon, jota kautta hän saapui Ihmemaan silloin joskus. Liisa Hassun Hatuntekijän teekutsuilla. Liisa Valkoisen Kuninkaan kanssa. Liisa Herttakuningattaren kanssa. Herttakuningatar joka oli tullut hulluksi, ja piti koko Ihmemaata kauhunvallassa mielivaltaisilla oikuillaan. Liisa joka nousi Herttakuningatarta vastaan vaikka häntä pelotti. Liisa kulkemassa yhdessä Ihmemaassa tapaamiensa uusien ystävien kanssa, jotka auttoivat häntä kukistamaan Herttakuningattaren mielivallan.

Vähitellen Liisa alkoi ymmärtää, että kivi oli avannut portaalin menneeseen ja näytti hänelle tapahtumia jotka olivat johdattaneet hänet nykyhetkeen, askel kerrallaan. Ja että polku jota pitkin Liisa oli kulkenut, oli aina ollut vähintäänkin hieman pelottava, mutta silti hän oli rohkeasti kulkenut tuota polkua pitkin ja saanut tukea ja opastusta aina kun oli sitä tarvinnut. Sekä uusia ystäviä, Liisa muisti. Niitäkin olen matkan varrella saanut. Ei ole tarvinnut yksin kulkea.

Ehkä, Liisa pohti, ehkä Mestaruus voisi olla sitä että rohkeasti kulkee eteenpäin sillä polulla jolla sillä hetkellä on. Ja se voisi olla sitäkin, että sitten kun saapuu tienhaaraan, pohtii minkä polun valitsee myös sydäntään kuunnellen. Sillä täällä Ihmemaassa eivät päde ”järjen lait, normaalin maailman” lait. Täällä pitää kuunnella Sydäntä. Jos minä olisin kuunnelllut järkeäni silloin joskus kun tänne tulin, olisin juossut Herttakuningatarta karkuun, ja hän hallitsisi edelleenkin mielivallallaan, ja kaikki Ihmemaan asukkaat eläisivät jatkuvan pelon ikeessä.

Kun Liisa tutkiskeli tuntojaan, sumupilvessä olevat ikkunat alkoivat sulkeutua yksitellen. Samalla hän tunsi kuinka hänen vatsaansa kipristeli. Ikkunoiden sulkeuduttua sumupilvi alkoi hälvetä, ja kivi lepäsi viileänä Liisan kämmennellä.

Vatsassa kipristeli edelleen. Liisa katsoi alaspäin ja hämmästyi. Hänen alavatsastaan, navan ja jalkovälin välistä, puski ulos isoharmaa mato. Liisa hämmästyi näkyä niin, että portaalikivi putosi maahan. Mato jatkoi pusertaumistaan ja Liisa ihmetteli näkyä. Sekä sitä, että häneen ei koskenut lainkaan. Lopulta mato tuli kokonaan ulos. Se oli noin 10 senttiä pitkä mittarimadon näköinen mutta hieman leveämpi ja pulleampi mato. Joka myös näytti Hyvin Viralliselta. Liisa kumartui oikein katsomaan matoa. Se oli hyvin siisti ja sillä näytti olevan pieni valkoinen paita jonka päällä oli pieni musta liivi. Niin kuin Hyvin Virallisilla ja Tärkeillä Ihmisillä, Liisa ajatteli, ja häntä alkoi naurattaa. Mato oli hyvin totisen oloinen ja se suu oli tiukkana viivana. Sitten se kaivoi jostakin pienen silinterihatun ja laittoi sen päähänsä. Liisaa nauratti niin että vedet kihosivat hänen silmiinsä. Maton mulkaisi Liisaa happaman oloisena ja lähti mönkimään eteenpäin.

Auringonvalossa Liisa näki kuinka hänen alavatsastaan kulki matoon pieniä hyvin ohuita säikeitä. Noista minä en pidä, Liisa ajatteli. Jos mato kerran on tullut minusta ulos, tulkoon sitten kokonaan. Sen kummemmin asiaa ajattelematta Liisa tarttui sauvaan ja pyysi siltä apua. Sitten hän iski sauvan maahan ja piti siitä toisella kädellä kiinni. Sauva alkoi värähdellä, ja spiraalimuotoinen säie alkoi liikkua. Ällistyneenä Liisa tunsi miten sauva nosti energiaa maasta hänen kroppaansa. Sauvasta virtasi, ajoittain suorastaan ryöppysi energiaa Liisaan ja sitten takaisin maahan. Liisa näki kuinka hänen alavatsastaa nousi kullanruskean ja omenanvihreän värisiä hattarapilviä ja hän oivalsi että sauva auttoi häntä puhdistumaan vanhasta.

Mitä matoon tulee, Liisa huomasi että se ei ollut päässyt kovin pitkälle. Muutaman metrin päässä harmaa mato oli käpristynyt kerälle ja se tärisi. Sitten se yhtäkkiä jähmettyi. Liisan katsellessa matoa auringonsäde osui suoraan matoon ja yhtäkkiä mato ikään kuin kärventyi ja muuttui tuhkaksi.

No, noin kai siinä käy, kun yrittää olla totinen ja järkevä Ihmemaassa. Se ei vaan yksinkertaisesti toimi täällä, Liisa ajatteli. Byrokraatit tulevat täällä hulluiksi ja sekoavat, kuten Herttakuningattarellekin kävi. Kuningatarhan ei kai alunperin ollut Ihmemaassa kasvanut ja sen vuoksi hän ilmeisesti sekosi. Hän vain halusi hallita ja käskyttää muita, niin kuin muissa maailmoissa tehdään, ja se ei täällä toimi, koska kaikki ovat niin omanlaisiaan että he tulevat hulluiksi jos menettävät omanlaisuutensa. Minäkään en ole Ihmemaasta kasvanut, mutta jostakin syystä täällä on hyvä olla – varmaan juuri siksi koska täällä saa ja voi olla rauhassa omanlaisensa. Toisin kuin siellä vanhassa kotona, Liisa pohdiskeli tuhkaksi muuttunutta matoa katsellessaan.

Lohikäärmeratsastaja, sauva ja portaalikivi

Liisa oli matkastansa väsynyt, ja ilahtui kun pimeän metsän pimeällä polulla pilkotti valoa jossakin edessäpäin. Hänen askeleensa kepeni ja hän suunnisti kohti valoa. Edessä avautui metsäaukea, jossa rätisi iloinen tuli. Tulen ääressä istui hahmo.

Liisa kulki varovasti nuotiopiirin reunalle. Hahmo kääntyi häntä kohti, ja Liisa näki että nuotion äärellä istui tummanpunaiseen kaapuun pukeutunut nainen. Kaavun väri eli tulen valossa, välillä se oli verenpunainen ja välillä lämmin ja ruskea niin kuin vain Äiti Maan syli voi olla. Nainen katsoi Liisaa ja toivotti hänet tervetulleeksi nuotiotulen ääreen.

Kului pitkä tovi hiljaisuudessa. Tuli rätisi ja valon sekä varjon tanssi sai Liisan uneliaaksi. Vastuut, jotka Ihmemaan asioiden hoitamiseen liittyivät, painoivat raskaana. Liisa huokaisi. Sitten hänen katseensa kiinnittyi naisen taakse. Siellä oli iso varjo, joka pysyi liikkumatta siinä missä muut varjot nuotion ympärillä elivät ja muuttivat muotoaan. Liisa hieroi silmiään, sillä varjo muistutti epäilyttävästi lohikäärmettä. Sivusilmällä Liisa huomasi nuotion äärellä istuvan naisen suupielessä hymynkareen.

Se on lohikäärme, nainen sanoi. Ja minä olen lohikäärmeratsastaja. Portti, josta Irvikissa Sinulle kertoi, on nyt auki. Koska sinä avasit sen. Me tulimme ensimmäisenä läpi, minä ja Ryohan, nainen sanoi. Ja kertoi sitten, että Ryohan tarkoittaa kumppania. Sillä sellainen on lohikäärmekansan side näihin ikiaikaisiin olentoihin, että he ovat yhtä ja samaa, ja kulkevat elämänpolkua rinnakkain, toinen toistaan tukien.

Liisa tuijotti varjoa silmät suurina. Sillä se liikkui, ja tuli lähemmäksi. Jokin alkoi kimmeltää. Kun valtavan olennon pää laskeutui nuotion ylle, Liisa oivalsi että kimmellys tuli sen suomuista, jotka hohtivat kultaisina pehmeän tulen valossa. Olento käänsi päänsä sivuttain, ja Liisa huomasi tuijottavansa yhteen lautasen kokoiseen silmään, jossa ikään kuin väreili tähtien sumu ja universumien pyörteet. Sitten olento veti syvään henkeä, ja puhalsi ulos. Liisan ylle satoi pehmeää kultaista pölyä. Liisa hengitti pölyä sisään, moneen kertaan syvinä sisäänhenkäyksinä, ja tunsin kuinka jokin hänen sisällään alkoi rentoutua ja vapautua. Keventyä.

Nuotion ääressä istuva nainen katseli Liisaa tarkkaavaisesti. Liisa huomasi, että nainen piteli toisessa kädessä sauvaa ja toisessa valtavan suurta timanttia. Timantti hohti himmeästi tulen valossa. Nainen alkoi puhua.

Nainen kertoi kansastaan ja sen eri heimoista, joita on runsaasti. Hän puhui lohikäärmeportista ja portaaleista, ja kertoi että sauva jota hän kädessään pitelee on Mestarin sauva. Ja että sauva on monien asioiden muassa myös avain, jolla voi avata portaaleja minne ikinä haluaa. Portaaleiden läpi voi matkustaa, mutta niiden kautta voi myös siirtää energiaa, ja kutsua jotakin tiettyä energiaa tai energian sävyä ja laatua, jota haluaa ilmentää jossakin tietyssä ajassa ja paikassa. Liisa kuunteli intensiivisesti ja ajatteli surkeana että hän ei ymmärrä mitään, eikä varmaan muista tästä mitään juuri silloin kun hänen tarvitsisi muistaa. Ikään kuin nainen olisi lukenut Liisan ajatuksen hän virkkoi: älä huoli, muistat kyllä sitten kun on sen aika. Uni lataa, ja unen maailmassa kaikki mikä on puhuttu, latautuu tietoisuuteesi.

Nainen käänsi katseensa timanttiin. Tätä sinä tarvitset, hän sanoi, ja ojensi jalkapallon kokoisen läpinäkyvän timantin Liisalle. Liisa otti timantin vastaan ja tuijotti sitä silmät suurina – se oli höyhenen kevyt! Nainen jatkoi puhettaan ja kertoi, että timantti on kiteytynyttä energiaa, jonka voi ottaa omaan kenttäänsä ja sitä kautta se leviää kaikkialle missä Liisa kulkee, imeytyen myös maaperään. Sitä voi pyytää avuksi myös kaikkiin tilanteisiin siunaamaan ja kirkastamaan niin ihmisiä, asioita kuin toiveita ja unelmiakin, nainen täsmensi. Liisa otti timantin kiitollisena vastaan, ja suuri oli hänen hämmästyksensä kun timantti yhtäkkiä sulikin hänen käsiinsä, jättäen jälkeensä vain pienen kimmeltävän pölykerroksen.

Sitten nainen ojensi sauvaa ja sanoi ”katso”. Samassa nuotion vierelle ilmestyi hassun näköinen noin metrin mittainen pyöreä ja pyörivä puinen teline, joka oli täynnä sauvoja.

Annan sinulle sauvan energian, nainen sanoi, sillä tulet sitä tarvitsemaan. Kysy aina mitä tarvitaan, ja sopiva sauva ilmestyy sinulle. Halutessasi voit myös valita jonkun tietyn sauvan tai sauvat. Naisen puhuessa teline pyöri hitaasti ympäri ja Liisa näki että telineessä oli loputon määrä mitä erilaisimpia sauvoja puisista kivisiin ja kristallisiin. Jotenkin Liisa myös tiesi, että sauvat pystyvät muuttamaan kokoaan hammastikun kokoisesta jättiläismäisiin pylväisiin, ja että niiden avulla energia kulkee maasta taivaaseen ja taivaasta maahan ikään kuin paalua pitkin. Mutta tarvitaan aina joku, joka sauvan lyö maahan, joku joka päättää että nyt sauvaa tarvitaan ja että se lyödään juuri tähän kohtaan. Ja muistathan myös sen, että sauva on myös avain portaaleihin. Jos sinun tarvitsee avata portaali jonnekin, tai kutsua joku paikalle, kysy mitä tarvitset, ja oikea sauva ilmentyy.

Liisa tunsi olevansa täysin pyörällä päästään.

Vielä yksi asia, nainen totesi. Hän kaivoi taskustaan pienen pyöreän harmaan kiven, jossa oli soikion muotoinen rinkula. Tämä on portaalikivi. Se opettaa sinut luomaan ja avaamaan tarvittavia portteja, ovia ja portaaleja. Älä huoli, siinä on turvamekanismi, nainen totesi nähdessään Liisan ällistyneen ilmeen. Portaali on täysin turvallinen käyttää. Ihmisten kielellä sanottuna voisi sanoa että tämän kuin opettelisi ajamaan pyörällä jossa on apupyörät. Sinun ei anneta kaatua. Mutta oppiminen edellyttää sitä, että jokainen opettelee ja harjoittelee itse.

Liisa tuijotti ihmeissään kiveä, jonka nainen asetti hänen kämmenelleen. Sen pyöreys kertoi, että kivi oli pitkään hioutunut meren aalloissa. Valkoinen rinkula joka kiven toisella puolella oli, toi mieleen suun. Liisa tutkaili kiveä ihmeissään, ja tunsi että häntä alkoi kovasti väsyttää.

Hän nosti katseensa. Nuotio paloi edelleen iloisesti, mutta punakaapuista naista ja lohikäärmettä ei näkynyt missään.

Liisa nukahti kaikki uudet ihmeelliset asiat mielessään pyörien, kivi tiukasti nyrkkiin kätkettynä.