Uusi päivä. Pohdintoja. Matka jatkuu.

Liisa heräsi jonkin kutittaessa hänen kasvojaan. Mii nuoli Liisan nenää ja käännähti sitten pesemään itseään, selvästikin tyytyväisenä kun oli saanut Liisan hereille.

Liisa katseli ympärilleen. Tapahtumien kulku palautui hänen mieleensä vaiheittain. Pitkä matka polulla Ihmemaan maisemissa, joka oli lopulta kuljettanut Liisan metsän siimekseen. Leijonapatsaan löytyminen, patsaan joka ei ollutkaan patsas.

Liisa hätkähti ja katseli ympärilleen. Missä leijona oli? Viimeinen asia jonka Liisa muisti oli tulen rätinä ja tähtien loiste puiden yllä, ja kaiken ympärille kietoutuva leijonan ääni. Nyt nuotiopaikalla oli hiillos, josta päätellen tuli ei ollut palanut pitkään aikaan. Metsä ympärillä oli hiljainen. Leijonaa ei näkynyt missään.

Mii pesi itseään kaikessa rauhassa. Liisa huomasi olevansa nälkäinen ja alkoi etsiä korista ruokaa. Sieltä löytyi syötävää ja juotavaa yllin kyllin. Onpa kätevä kori, Liisa ajatteli ties monennenko kerran. Hän pakkasi tyynyn ja huovan takaisin koriin, eikä edes hämmästellyt sitä kuinka ne vain sujahtivat jonnekin korin pohjalle piiloon.

Liisa söi kaikessa rauhassa miettien samalla tapahtumien kulkua. Ajankulku oli ikään kuin hämärtynyt. Jos joku olisi kysynyt, ei hän olisi osannut vastata kauanko hän oli Ihmemaassa ollut. Ja oliko sillä väliäkään, Liisa mietti. Hän oli nyt täällä, ja ajatukset tahtoivat kääntyä siihen mitä hän seuraavaksi tekisi.

Mitä HE seuraavaksi tekisivät, Liisa totesi, pientä kissaa katsoen. Hän ei ollut enää yksin. Nyt hänellä oli matkakumppani, joka edelleen istui hänen vieressään itseään pesien. Hyvin rauhallisen oloisena. Liisa tiesi että jos jokin olisi vialla, Mii kyllä ilmoittaisi siitä. Tavalla tai toisella.

Viisainta lienee jatkaa matkaa, Liisa pohdiskeli. Syödessään hän oli katsellut ja kuulostellut ympärillään olevaa metsää. Se oli hyvin hiljainen. Luonnottoman hiljainen. Mistään ei kuulunut risaustakaan. Leijonasta ei edelleenkään näkynyt jälkeäkään. Vain nuotiopaikka ja sen lähettyvillä näkyvät valtavat tassunjäljet kertoivat siitä, että Liisa ei ollut kuvitellut kokemaansa.

Liisa tunsi olonsa kylläiseksi sekä levänneeksi, ja oli valmis jatkamaan matkaa. Paikalleen jääminen ja leijonan odottelu ei tuntunut oikealta valinnalta. Ihmemaassa tapahtui selvästikin hyvin kummallisia asioita, ja Liisalla oli vahva tunne siitä että hänen ja Miin pitäisi jatkaa matkaa ripeästi. Herttakuningattaren perintö oli jatkanut omaa elämäänsä kuningattaren kukistumisen jälkeen, ja vaikutti siltä että asiat olivat Ihmemaassa vielä enemmän mullin mallin kuin koskaan aikaisemmin. Liisa ei edelleenkään aivan tarkalleen tiennyt miten hän pystyisi auttamaan, mutta oli silti varma siitä, että hän voisi tehdä jotakin. Selvää oli että paikoilleen jääminen ja sen odottaminen että tulisi joku joka kertoisi mitä pitää tehdä ei ainakaan auttaisi yhtään mitään. Ja sitä paitsi – leijonahan oli kertonut hänelle vaikka ja mitä, mutta nyt leijona oli poissa. Ehkäpä he tapaisivat leijonan vielä uudelleen, jos he nyt lähtisivät jatkamaan matkaa. Liisa oli myös varma siitä, että leijonan kertomus palaisi hänen mieleensä sitten kun hän tietoa tarvitsisi. Näinhän lohikäärmeratsastajakin oli sanonut Liisalle omaa tarinaansa kertoessaan.

Matkan tekemisen suhteen Liisalla oli melkeinpä huoleton olo. Olihan hänellä Miin lisäksi ihmeellinen kori mukanaan. Ravinnon saamisesta ei selvästikään tarvinnut huolehtia. Ja ties mitä kaikkea muuta korista löytyisi tarpeen tullen! Mii puolestaan oli osoittautunut hyväksi matkakumppaniksi. Se oli viisas ja rohkea sekä päättäväinen kissa. Mutta sellaisia kai kaikki kissat omalla tavallaan ovat, Liisa hymähti.

Liisan mietteet keskeytyivät kun maasta kuului tanakka kiljaisu. ”Mii!”, pikkuinen kissa julisti Liisaa silmiin katsoen. Miillä oli siis nälkä, Liisa totesi, ja kääntyi penkomaan koria. Sieltä löytyi pieni rasia josta nousi herkullinen tuoksu. Liisa avasi rasian ja laittoi sen kissan eteen. Mii alkoi hotkia ruokaa, ja tämän syödessä Liisa katseli kissaa. Se oli selvästikin kasvanut. Mutta mahtuisi vielä hänen huppuunsa. Ja jos huppu kävisi liian pieneksi jossakin vaiheessa, ehkäpä Liisa löytäisi matkan varrelta takin jossa olisi isompi huppu. Tai sitten kissalle sopivat taskut.

Miin syötyä kyllikseen Liisa pakkasi loput tavarat koriin. Kun hän nousi jaloilleen, Mii kiipesi oma-aloitteisesti Liisan jalkaa pitkin takin liepeeseen, josta se nousi muutamalla pontevalla askeleella huppuun. Liisa odotti että Mii löysi mukavan asennon ja pohti samalla mihin suuntaan kannattaisi lähteä. Koru, pieni tikku hänen rinnallaan, värähti. Liisa kosketti sitä. Se tuntui nykivän oikealle. Mii puolestaan laittoi tassunsa Liisan oikealle olkapäälle. Selvä, Liisa totesi. Hän katseli etuoikealla olevaa metsikköä ja alkoi astella metsän suuntaan.

Yö metsässä. Leijonan kertomus

Kun Liisa myöhemmin muisteli aukiolla vietettyä yötä, ei hän päässyt selvyyteen kauanko aikaa oikeastaan oli kulunut. Ilta ja yö, ehkä. Ehkä useampikin.

Liisa istui rauhallisesti rätisevän tulen äärellä. Pimeys kietoutui aukion ympärille lämpimän huovan lailla. Nuotiosta kohoava tuli nostatteli aika ajoin kipinöitä kohti taivaan kattoa. Leijonan alkaessa kertoa tarinaansa aika käpertyi johonkin ja ikään kuin nukahti, synnyttäen tilaa jakaa jotakin, josta myöhemmin osoittautui olevan apua kummallekin. Varsinkin Liisalle.

Pikku kissa tuli lähemmäksi Liisaa tuon ajattomalta tuntuneen yön sylissä. Kissa vietti hyvän tovin haistellen ja tutkien Liisaa. Se hieroi poskellaan Liisan sormia, ja nuoli pienellä pehmeällä kielellään Liisan kasvoja. Välillä tuntui että Liisa näki nuotion valossa jotakin kultaista, joka keriytyi kissasta kohti hänen sydäntään.

Leijona puhui aika ajoin syvän käheällä äänellä, seuraten samalla Liisan ja kissan olemista. Se ei kommentoinut kissan touhuja. Leijona tiesi miten tärkeää on että sydänyhteydet syntyvät levollisesti omalla ajallaan, vähä kerrassaan. Joten leijona keskittyi kerimään omaa tarinaansa auki pala palalta, kietomaan sitä kaksikon ympärille.

Välillä Liisa ehkä torkkui. Jälkikäteen hän ei ollut varma muusta kuin siitä, että lähes kaikkia kokemuksia Ihmemaassa leimasi jonkinlainen unenkaltainen olotila. Erityisesti leijonan kanssa nuotion äärellä vietettyä yötä.

Leijonan käheä ääni synnytti hypnoottisen rytmin. Äänen seassa tuntui leijuvan kuvia jotka asettuivat osaksi leijonan kertomusta. Kuvia, jotka muistuttivat unien maisemia. Liisa ei ollut varma olivatko kuvat todellisia vai kuvitteliko hän ne. Lopulta hän päätti ettei asiaan kannattanut takertua, sillä mistä loppujen lopuksi voi tietää mikä on oikeasti todellista? Ihmemaa toi tämän kokemuksen jatkuvasti iholle. Asiat muuntuivat ja muokkautuivat siten, että se mikä oli hetki sitten ollut todellista, oli seuraavassa haihtunut pisaroiksi ja kadonnut tuulen mukana jonnekin. Mikään ei ollut varmaa tai pysyvää. Tai siltä ainakin välillä tuntui.

Joskus hän oli pelännyt tulevansa hulluksi unen kaltaisten kokemusten myötä, mutta Ihmemaassa vietetty aika oli tasoittanut kokemuksiin liittyviä olotiloja. Varsinkin sen myötä, kun asiat aina järjestyivät ihmeellisellä tavalla – etenkin sellaiset, jotka Liisaa olivat pelottaneet, tai joiden edessä hän oli tuntenut itsensä niin pieneksi ja merkityksettömäksi, että oli tuntunut siltä että tekisi mieli haihtua kokonaan olemassaolosta pois. Aina oli tapahtunut jotakin sellaista, joka oli ikään kuin ankkuroinut Liisan osaksi ihmeellistä tapahtumakulkua siten, että hän koki voivansa vaikuttaa asioihin, ja että hänkin oli osa kokonaisuutta, mutta ei kuitenkaan yksin vastuussa ”ihan kaikesta”, niin kuin siellä toisessa elämässä välillä hyvinkin vahvasti oli tuntunut. Kokemukset Ihmemaassa ikään kuin hajoittivat ”sen toisen elämän” kokemuksia, varsinkin ikäviä kokemuksia, pieniksi paloiksi, jonka jälkeen nuo kokemukset jäsentyivät uudelleen, kuten nyt leijonan puhuessa syvällä rauhoittavalla äänellään. Jopa hiljaisuudet, joita syntyi leijonan puheen tauotessa, tuntuivat olevan hyvin merkittävä osa uudelleen jäsentymistä.

Leijona. Hedelmät. Polku metsään.

Pian viimeinen sauva lopetti veden suihkuttamisen, ja hiljaisuus laskeutui aukiolle. Liisa tuijotti leijonaa, joka nyt vuorostaan oli kääntänyt katseensa Liisaan. Vaikka välimatkaa oli jonkin verran, Liisa näki selvästi leijonan kullankimalteiset silmät, jotka katsoivat häneen intensiivisesti.

Kiitoksia hyvin paljon, nuori nainen, leijona sanoi. Liisa hätkähti, mutta oliko hän kuitenkaan yllättynyt tavatessaan puhuvan leijonan. Ehkä kuitenkaan ei. Ihmemaa oli merkillinen paikka, ja jos Liisa jostakin oli varma, uskoi hän vasta tuskin raapaisseensa Ihmemaan ihmeiden pintaa.

O-olkaa hyvä, Liisa änkytti, eikä edes tajunnut teitittelevänsä leijonaa.

Sauva joka oli juurtunut leijonan viereen ja kasvattanut köynnöksen, oli tehnyt hedelmää. Leijona kääntyi köynnöksen puoleen ja nappasi kynnellään yhden isoista hedelmistä. Se söi hedelmän parilla puraisulla. Hedelmän mehu valui leijonan suupielistä.

Täältä riittää varmasti meille kaikille, leijona murahti tavoitellessaan uutta hedelmää. Liisalla kesti hetken ennen kuin hän ymmärsi että leijona oli kutsunut hänet yhteiselle aterialle. Pikku kissa eteni jo määrätietoisesti kohti leijonaa, ja istahti tämän viereen. Leijona viilsi kynnellään pienen siivun yhdestä hedelmästä ja laski sen pikkukissan eteen. Se ei epäröinyt ja alkoi rouskuttaa hedelmää.

Liisa lähestyi köynnöstä ja katseli sitä ihmeissään. Oliko hän koskaan nähnyt niin monia värejä samassa kasvissa? Köynnös versoi koko ajan lisää, vaikka oli jo runsas sekä paksu. Sen ylälatvat huojuivat ilmassa ja tavoittelivat korkeudeltaan matalaa puuta. Eniten Liisaa hämmästytti hedelmien runsaus. Kukintoja oli monenlaisia, ja niistä kasvoi kaikenlaista hedelmää. Liisa ei tunnistanut niistä ainuttakaan, mutta ei antanut sen haitata. Hän taittoi irti useamman hedelmän jotka häntä miellyttivät ulkonäkönsä tai tuoksunsa puolesta. Yhden hän päätti syödä ja laittoi loput koriin.

Hedelmä maistui taivaalliselta. Se oli keveä mutta kuitenkin mehukas ja täyteläinen. Liisa keskittyi hedelmän syömiseen niin antaumuksella, että ei huomannut kuinka leijona seurasi hänen ateriointiaan suorastaan huvittuneen oloisena. Pikku kissa oli syönyt oman osuutensa ja päätti haluta päivälevolle. Liisa havahtui hedelmänsä lumoista vasta kun tunsi pienen kissat terävät kynnet jaloissaan. Pikkuinen kiipesi ketterästi Liisan jalkaa pitkin käsivarrelle ja siitä olkapäälle, josta se hyppäsi huppuun ja käpertyi sinne nukkumaan.

Paljon jännitystä yhdelle päivälle, leijona sanoi katsoessaan pienen kissan menoa. Liisa ei tiennyt mitä hän olisi sanonut. Hän seisoi vaiti ja söi hedelmänsä loppuun. Hän ei ollut edes tunnistanut olevansa nälkäinen, mutta nyt hän todella tunnisti olevansa kylläinen. Nukuttikin. Hän katseli leijonaa ja mietti mitä tekisi. Matkaa pitäisi jatkaa jossakin vaiheessa, mutta ei kai hänellä kiire ollut. Aukiolla voisi hyvin levätä tovin jos toisenkin.

Leijona puolestaan tarkasteli Liisaa. Liisalla oli sellainen olo, että se mietti jotakin. Yritti ehkä valikoida sanojaan.

Ehkäpä tuli lämmittäisi pitkän matkan päätteeksi, leijona lopulta sanoi, ja kääntyi sijoillaan. Se lähti lönköttelemään metsän siimekseen. Liisa seisoi paikallaan eikä lainkaan ymmärtänyt mitä nyt tapahtuu. Sitten hän päätti lähteä leijonan perään.

Ilta alkoi saapua. Laskevan auringon valaisemassa metsässä Liisa näki että leijona kulki melkein umpeen kasvanutta polkua pitkin. Se kulki reipasta vauhtia, ja Liisalle tuli lämmin kun hän yritti pysyä perässä.

Pian hän saapui pienelle aukiolle. Sen keskellä oli nuotiopaikka, jossa loimotti kutsuvan oloinen tuli. Leijona makasi kyljellään tulen lähellä. Liisa päätti asettua nuotion toiselle puolelle. Hän halusi nähdä leijonan. Katsella sitä. Liisa ei kokenut pelkäävänsä leijonaa, enemmänkin häntä kiinnosti tämä massiivinen olento. Jättiläisleijona. Se kai se on, Liisa mietti. Itseasiassa kaikkea muuta kuin pelottava. Varsin turvallisen oloinen. Tänä yönä voin ainakin nukkua kaikessa rauhassa, Liisa totesi ja istuutui maahan. Hän kaiveli ruokakoriaan toiveikkaana. Huopa tai jonkinlainen viltti olisi niin mukava. Tyynystä puhumattakaan. Kun molemmat löytyivät korin pohjalta, hän tunsi olonsa hyvin turvalliseksi. Ihmemaa on todellakin palaamassa ihmeiden aikaan, Liisa hymähti.

Järkytys. Sauvat ryhtyvät töihin.

Patsaan paikalla oli pölypilvi. Sieltä kuului myös ratinaa ja putoavien kivien ääniä. Liisa odotteli hetkisen, ja kun hän näki että pölypilvi alkoi selvästikin laskeutua, päätti hän lähteä katsomaan lähempää mitä ihmettä oikein oli tapahtunut. Kissan hän laittoi taskuunsa, jossa se heti käpertyi kerälle, mutta kuitenkin siten että pää pisti taskusta ulos. Silmät pyöreinä ja isoine korvineen pikkuinen kissa näytti suoraltaan hassulta, Liisa totesi ja häntä nauratti.

Liisa asteli varovasti patsaan luokse. Pölyä leijaili vielä ilmassa, mutta suurin osa oli jo laskeutunut maahan. Isoja kiven järkäleitä makasi joka puolella. Liisa huomasi että patsaan jalusta oli haljennut useaan osaan. Muutaman metrin päässä siitä mikä oli ollut jalusta, oli isompi kiviröykkiö. Se liikahteli, ja osa kivistä putosi maahan. Pikkuinen kissa katseli röykkiötä ja murisi taas.

Röykkiö liikahteli voimakkaammin, ja Liisa tajusi että sen alla oli jotakin. Jotakin, joka oli kaivautumassa ulos. Säikähdyksestään ja hämmennyksestään huolimatta Liisa huomasi ajattelevansa miten hän voisi auttaa. Ennen kuin hän sai ajatuksensa loppuun, sauva oli jo liikkeellä. Se kierteli röykkiön ympärillä hohtaen kirkasta valoaan. Isommat kivenjärkäleet laskeutuivat pehmeästi sivuun ja niiden alta alkoi paljastua hahmo. Sehän on leijona!, Liisa totesi järkyttyneenä. Ja todella iso leijona!

Sauva leijui leijonan ympärillä. Kun isommat kivet olivat siirtyneet maahan, Liisa näki maassa makaavan leijonan paremmin. Sauva liikkui sen ympärillä ja ikään kuin kokosi eri kokoisia kivipyörteitä, jotka siirtyivät toisaalle leijonan luota. Pian jäljellä oli enää pölyä, ja sauva palasi takaisin Liisan lähelle.

Liisa oli hämmennyksestä mykkänä. Mitä hänen nyt pitäisi tehdä? Leijona oli valtava! Hän ei ollut koskaan edes kuullut, että leijona voisi olla näin iso. Mitä sitten tapahtuu kun se herää?, Liisa ajatteli. Samassa kissa ponkaisi hänen taskustaan ulos ja lähti leijonan luokse. Liisa katseli hämmentyneenä kun pikkuruinen kissanpentu lähestyi varovasti maassa makavaa jättiläismäiseltä näyttävää isoa kissaa. Kissanpentu suuntasi kohti leijonan päätä, ja perille päästyään se alkoi varovaisesti mutta hyvin päättäväisen näköisenä nuolla leijonan kuonoa. Aloittaen sen nenästä.

Leijonan kyljet alkoivat värähdellä hitaasti mutta vakaasti. On se siis ainakin hengissä, Liisa totesi. Onpa merkillistä. Pikku kissa jatkoi nuolemistaan tarmokkaasti. Nenän nuoltuaan se siirtyi leijonan viiksiin ja sen jälkeen silmiin. Leijonan hengitys syveni ja sen kyljet liikahtelivat voimakkaammin.

Voi että, ajatteli Liisa. Osaisinpa minäkin auttaa. Tuntuu niin typerältä seistä vain tässä tumput suorina.

Sauva sai hepulin. Siltä se ainakin Liisasta näytti. Se värähteli ja hyppeli, pomppi paikallaan. Sitten Liisa näki että se muutti muotoaan. Ahaa, muisti Liisa. Olen unohtanut sauvatelineen! Samassa hänen vieressään olikin jo tuttu teline, jota lohikäärmeratsastaja oli Liisalle esitellyt. Mitähän leijona tarvitsee?, Liisa ajatteli telinettä katsellen. Sieltä sinkoutui ilmoille kolme sauvaa, jotka alkoivat kasvaa pituutta ja leveyttä. Liisan kaulassa kantama sauva liittyi niiden seuraan.

Yksi sauvoista muuttui sinivihreän sävyiseksi ja täyteen mittaan kasvettuaan sen päästä alkoi suihkuta vedeltä näyttäävä nestettä maassa makaavan leijonan päälle. Leijona voihkaisi. Toinen sauva iskeytyi maahan aivan leijonan viereen, ja siitä alkoi versota jonkinlainen köynnös joka kasvoi hurjaa vauhtia. Kolmas sauva hehkui punaista valoa kiertäen leijonan ympärillä. Sauva joka Liisan kaulassa roikkui oli muuntunut kullanhopean väriseksi. Kulta ja hopea muodostivat spiraalin joka alkoi liikkua kun sauva liittyi punaista valoa säteilevän sauvan seuraan.

Liisa katseli hämmentyneenä sauvojen liikettä. Se oli jotenkin hypnoottista. Samoin veden kimalle, jota yksi sauvoista leijonan päälle suihkutti. Jostakin vesisuihkuun osui auringonsäde, ja leijonan päälle alkoi muodostua sateenkaarisuihku. Iso eläin huokaili ja hengitti raskaasti, mutta selvästikin elämä oli palaamassa takaisin sen olemukseen. Liisa huomasi puristavansa käsiään tiukasti yhteen, ja tajusi että häntä ei pelottanut lainkaan. Päinvastoin, hän odotti jo innolla mitä seuraavaksi tapahtuisi.

Pikkuinen kissa lopetti nuolemisen, se ei selvästikään tykännyt vesisuihkusta. Se jäi istumaan leijonan pään lähelle, sopivan etäisyyden päähän vedestä. Punaista ja kullanhopeista valoa hehkuvat sauvat liikkuivat kuin hidastettuna aivan leijonan iholla, ja Liisa näki kuinka leijonan karvaan alkoi vähä vähältä palautua syvän kullanoranssi kiilto. Leijona eheytyy silmissä!, Liisa tajusi. Sauvat parantavat sitä!

Sauvoista paljastunut uusi ominaisuus järkytti Liisaa syvästi, vaikka hän ei ymmärtänyt miksi. Liisa ei kuitenkaan ehtinyt olla järkyttynyt, koska leijona alkoi jo pyrkiä jaloilleen. Sauvat tekivät vielä muutaman kierroksen sen ympärillä, mutta vetäytyivät sitten kauemmaksi. Vesisuihkua suihkutteleva sauva oli vielä paikoillaan, ja Liisa näki sateenkaaren sisällä mitä upeimman leijonan. Valtavan urosleijonan, jonka käpälät pelkästään olivat lähistöllä makaavien kivenjärkäleiden kokoisia. Sateenkaari peitti leijonan kokonaan sisäänsä, ja iso kissa näytti selvästikin nauttivan olostaan. Se haukotteli ja venytteli, ja ravisteli harjaansa. Se näytti hymyilevän pienelle kissalle, joka istua nökötti leijonan kasvojen lähellä ja tuijotti isoa serkkuaan totisena.