Yö metsässä. Leijonan kertomus

Kun Liisa myöhemmin muisteli aukiolla vietettyä yötä, ei hän päässyt selvyyteen kauanko aikaa oikeastaan oli kulunut. Ilta ja yö, ehkä. Ehkä useampikin.

Liisa istui rauhallisesti rätisevän tulen äärellä. Pimeys kietoutui aukion ympärille lämpimän huovan lailla. Nuotiosta kohoava tuli nostatteli aika ajoin kipinöitä kohti taivaan kattoa. Leijonan alkaessa kertoa tarinaansa aika käpertyi johonkin ja ikään kuin nukahti, synnyttäen tilaa jakaa jotakin, josta myöhemmin osoittautui olevan apua kummallekin. Varsinkin Liisalle.

Pikku kissa tuli lähemmäksi Liisaa tuon ajattomalta tuntuneen yön sylissä. Kissa vietti hyvän tovin haistellen ja tutkien Liisaa. Se hieroi poskellaan Liisan sormia, ja nuoli pienellä pehmeällä kielellään Liisan kasvoja. Välillä tuntui että Liisa näki nuotion valossa jotakin kultaista, joka keriytyi kissasta kohti hänen sydäntään.

Leijona puhui aika ajoin syvän käheällä äänellä, seuraten samalla Liisan ja kissan olemista. Se ei kommentoinut kissan touhuja. Leijona tiesi miten tärkeää on että sydänyhteydet syntyvät levollisesti omalla ajallaan, vähä kerrassaan. Joten leijona keskittyi kerimään omaa tarinaansa auki pala palalta, kietomaan sitä kaksikon ympärille.

Välillä Liisa ehkä torkkui. Jälkikäteen hän ei ollut varma muusta kuin siitä, että lähes kaikkia kokemuksia Ihmemaassa leimasi jonkinlainen unenkaltainen olotila. Erityisesti leijonan kanssa nuotion äärellä vietettyä yötä.

Leijonan käheä ääni synnytti hypnoottisen rytmin. Äänen seassa tuntui leijuvan kuvia jotka asettuivat osaksi leijonan kertomusta. Kuvia, jotka muistuttivat unien maisemia. Liisa ei ollut varma olivatko kuvat todellisia vai kuvitteliko hän ne. Lopulta hän päätti ettei asiaan kannattanut takertua, sillä mistä loppujen lopuksi voi tietää mikä on oikeasti todellista? Ihmemaa toi tämän kokemuksen jatkuvasti iholle. Asiat muuntuivat ja muokkautuivat siten, että se mikä oli hetki sitten ollut todellista, oli seuraavassa haihtunut pisaroiksi ja kadonnut tuulen mukana jonnekin. Mikään ei ollut varmaa tai pysyvää. Tai siltä ainakin välillä tuntui.

Joskus hän oli pelännyt tulevansa hulluksi unen kaltaisten kokemusten myötä, mutta Ihmemaassa vietetty aika oli tasoittanut kokemuksiin liittyviä olotiloja. Varsinkin sen myötä, kun asiat aina järjestyivät ihmeellisellä tavalla – etenkin sellaiset, jotka Liisaa olivat pelottaneet, tai joiden edessä hän oli tuntenut itsensä niin pieneksi ja merkityksettömäksi, että oli tuntunut siltä että tekisi mieli haihtua kokonaan olemassaolosta pois. Aina oli tapahtunut jotakin sellaista, joka oli ikään kuin ankkuroinut Liisan osaksi ihmeellistä tapahtumakulkua siten, että hän koki voivansa vaikuttaa asioihin, ja että hänkin oli osa kokonaisuutta, mutta ei kuitenkaan yksin vastuussa ”ihan kaikesta”, niin kuin siellä toisessa elämässä välillä hyvinkin vahvasti oli tuntunut. Kokemukset Ihmemaassa ikään kuin hajoittivat ”sen toisen elämän” kokemuksia, varsinkin ikäviä kokemuksia, pieniksi paloiksi, jonka jälkeen nuo kokemukset jäsentyivät uudelleen, kuten nyt leijonan puhuessa syvällä rauhoittavalla äänellään. Jopa hiljaisuudet, joita syntyi leijonan puheen tauotessa, tuntuivat olevan hyvin merkittävä osa uudelleen jäsentymistä.