Leijona. Hedelmät. Polku metsään.

Pian viimeinen sauva lopetti veden suihkuttamisen, ja hiljaisuus laskeutui aukiolle. Liisa tuijotti leijonaa, joka nyt vuorostaan oli kääntänyt katseensa Liisaan. Vaikka välimatkaa oli jonkin verran, Liisa näki selvästi leijonan kullankimalteiset silmät, jotka katsoivat häneen intensiivisesti.

Kiitoksia hyvin paljon, nuori nainen, leijona sanoi. Liisa hätkähti, mutta oliko hän kuitenkaan yllättynyt tavatessaan puhuvan leijonan. Ehkä kuitenkaan ei. Ihmemaa oli merkillinen paikka, ja jos Liisa jostakin oli varma, uskoi hän vasta tuskin raapaisseensa Ihmemaan ihmeiden pintaa.

O-olkaa hyvä, Liisa änkytti, eikä edes tajunnut teitittelevänsä leijonaa.

Sauva joka oli juurtunut leijonan viereen ja kasvattanut köynnöksen, oli tehnyt hedelmää. Leijona kääntyi köynnöksen puoleen ja nappasi kynnellään yhden isoista hedelmistä. Se söi hedelmän parilla puraisulla. Hedelmän mehu valui leijonan suupielistä.

Täältä riittää varmasti meille kaikille, leijona murahti tavoitellessaan uutta hedelmää. Liisalla kesti hetken ennen kuin hän ymmärsi että leijona oli kutsunut hänet yhteiselle aterialle. Pikku kissa eteni jo määrätietoisesti kohti leijonaa, ja istahti tämän viereen. Leijona viilsi kynnellään pienen siivun yhdestä hedelmästä ja laski sen pikkukissan eteen. Se ei epäröinyt ja alkoi rouskuttaa hedelmää.

Liisa lähestyi köynnöstä ja katseli sitä ihmeissään. Oliko hän koskaan nähnyt niin monia värejä samassa kasvissa? Köynnös versoi koko ajan lisää, vaikka oli jo runsas sekä paksu. Sen ylälatvat huojuivat ilmassa ja tavoittelivat korkeudeltaan matalaa puuta. Eniten Liisaa hämmästytti hedelmien runsaus. Kukintoja oli monenlaisia, ja niistä kasvoi kaikenlaista hedelmää. Liisa ei tunnistanut niistä ainuttakaan, mutta ei antanut sen haitata. Hän taittoi irti useamman hedelmän jotka häntä miellyttivät ulkonäkönsä tai tuoksunsa puolesta. Yhden hän päätti syödä ja laittoi loput koriin.

Hedelmä maistui taivaalliselta. Se oli keveä mutta kuitenkin mehukas ja täyteläinen. Liisa keskittyi hedelmän syömiseen niin antaumuksella, että ei huomannut kuinka leijona seurasi hänen ateriointiaan suorastaan huvittuneen oloisena. Pikku kissa oli syönyt oman osuutensa ja päätti haluta päivälevolle. Liisa havahtui hedelmänsä lumoista vasta kun tunsi pienen kissat terävät kynnet jaloissaan. Pikkuinen kiipesi ketterästi Liisan jalkaa pitkin käsivarrelle ja siitä olkapäälle, josta se hyppäsi huppuun ja käpertyi sinne nukkumaan.

Paljon jännitystä yhdelle päivälle, leijona sanoi katsoessaan pienen kissan menoa. Liisa ei tiennyt mitä hän olisi sanonut. Hän seisoi vaiti ja söi hedelmänsä loppuun. Hän ei ollut edes tunnistanut olevansa nälkäinen, mutta nyt hän todella tunnisti olevansa kylläinen. Nukuttikin. Hän katseli leijonaa ja mietti mitä tekisi. Matkaa pitäisi jatkaa jossakin vaiheessa, mutta ei kai hänellä kiire ollut. Aukiolla voisi hyvin levätä tovin jos toisenkin.

Leijona puolestaan tarkasteli Liisaa. Liisalla oli sellainen olo, että se mietti jotakin. Yritti ehkä valikoida sanojaan.

Ehkäpä tuli lämmittäisi pitkän matkan päätteeksi, leijona lopulta sanoi, ja kääntyi sijoillaan. Se lähti lönköttelemään metsän siimekseen. Liisa seisoi paikallaan eikä lainkaan ymmärtänyt mitä nyt tapahtuu. Sitten hän päätti lähteä leijonan perään.

Ilta alkoi saapua. Laskevan auringon valaisemassa metsässä Liisa näki että leijona kulki melkein umpeen kasvanutta polkua pitkin. Se kulki reipasta vauhtia, ja Liisalle tuli lämmin kun hän yritti pysyä perässä.

Pian hän saapui pienelle aukiolle. Sen keskellä oli nuotiopaikka, jossa loimotti kutsuvan oloinen tuli. Leijona makasi kyljellään tulen lähellä. Liisa päätti asettua nuotion toiselle puolelle. Hän halusi nähdä leijonan. Katsella sitä. Liisa ei kokenut pelkäävänsä leijonaa, enemmänkin häntä kiinnosti tämä massiivinen olento. Jättiläisleijona. Se kai se on, Liisa mietti. Itseasiassa kaikkea muuta kuin pelottava. Varsin turvallisen oloinen. Tänä yönä voin ainakin nukkua kaikessa rauhassa, Liisa totesi ja istuutui maahan. Hän kaiveli ruokakoriaan toiveikkaana. Huopa tai jonkinlainen viltti olisi niin mukava. Tyynystä puhumattakaan. Kun molemmat löytyivät korin pohjalta, hän tunsi olonsa hyvin turvalliseksi. Ihmemaa on todellakin palaamassa ihmeiden aikaan, Liisa hymähti.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s