Matkalla. Mietteitä. Aukea ja patsas.

Liisa oli kulkenut hyvän matkaa jotakin polun kaltaista pitkin, joka välillä haipui näkymättömiin, mutta sitten taas aukesi edessä monen taipaleen verran. Polulla ei näkynyt tuoreita painaumia, ja Liisalla oli tunne että hän oli ensimmäinen kulkija pitkään aikaan, ainakin sellainen joka taittoi matkaa jalan. Ihmemaassa saattoi matkustaa varmaan mitä ihmeellisimpien keinojen avulla, Liisa mietti kulkiessaan, joten eipä se mitään tarkoita jos täällä ei kulkemisen jälkiä näy.

Pikkuruinen kissa nukkui edelleen Liisan hupussa. He olivat pysähtyneet muutaman kerran matkan varrella, ja Liisa oli antanut kissalle ruokaa kun se selvästikin oli sitä halunnut. Koriin, jonka Liisa oli nuotiopaikalta löytänyt, oli sopivasti ilmestynyt kissanruokaa jota pikku kissa hotki nälkäisenä. Kissa ei ollut paljoa kiinnittänyt ympäristöön tai Liisaan huomiota, ja oli vetäytynyt takaisin huppuun saatuaan ruokahalunsa tyydytetyksi.

Liisa oli todennut että oli varmaan viisainta antaa pienen olla rauhassa. Kissa varmaan itse sitten ottaisi kontaktia kun alkaisi olla siihen valmis. Mutta nyt se vaikutti uupuneelta. Ja ilmeisen tyytyväiseltä saadessaan käpertyä huppuun.

Kissaa ja kaikenlaisia muita asioita pohtien Liisa jatkoi matkaa, ja huomasi että polku alkoi vähitellen nousta. Maasto muuttui myös kivikkoisemmaksi. Hänellä oli tunne, että polku johti jonnekin vuoristoisempaan paikkaan. Liisa yritti kaivella mielensä sopukoista kaiken mitä hän tiesi Ihmemaasta, tai vanhasta Ihmemaasta, hän korjasi itseään. Sillä moni asia on täällä selvästikin muuttunut. Ovatkohan myös maan muodot?, hän pohdiskeli. Vaikka hän miten yritti, ei mieleen noussut pienintäkään muistoa liittyen minkäänlaisiin vuoristoihin. Reheviä metsiä, vehreitä laaksoja, oudon kiehtovia sienikasvustoja ja kaikenlaista muuta hän muisti kyllä, mutta ei vuoristoseutuja.

Polku ei noussut mitenkään jyrkästi. Nousua ei välttämättä olisi edes huomannut, jos ei olisi kiinnittänyt ympäristöön huomiota, Liisa totesi. Häntä ehkä ihan pikkuisen jännitti, tai pelotti, koska Ihmemaassa saattoi tapahtua mitä vain, joten hän huomasi olevansa tavallista valppaampi. Nousu alkoi kuitenkin tasaantua jossakin vaiheessa, ja sen myötä kivikkoinen maasto muuttui metsäisemmäksi. Isoja puita alkoi myös harvakseltaan näkyä lähempänä polkua. Kun Liisa saapui pienen mäen laelle, hän näki että polku kulki rinnetta alas kohti synkähköä metsää.

No, tuonne kai sitä on mentävä, Liisa tuumiskeli. Ei kai tässä ole järkeä takaisinkaan kääntyä. Sitä paitsi olen kyllä uteliaskin sen suhteen mitä kaikkea Ihmemaassa on. Yhtäaikaa jännittynyt ja utelias, Liisa totesi ja huomasi nauravansa ääneen. Nauru viipyili mäen laella, ja sen siivittämänä Liisa aloitti laskun kohti edessä odottavaa metsää.

Jotkut puista olivat valtavia, jopa kymmenien metrien paksuisia. Tai siltä ne ainakin Liisan silmissä näyttivät. Ikivanhoilta ja ryhmyisiltä. Mutta jotenkin tummilta ja synkiltä. Toiset puut olivat hoikkia ja korkeita. Jossakin kasvoi tiheitä pensaikkoja. Polulta käsin Liisa tutkaili metsää, sillä hänestä ei lainkaan tuntunut siltä että olisi tehnyt mieli mennä katsomaan puita lähempää. Polku mutkitteli kuitenkin ihan tarpeeksi läheltä puita, Liisa tuumiskeli.

Jos joku olisi kysynyt kuinka pitkän matkan Liisa oli kulkenut metsässä, ei hän olisi osannut vastata. Polku kulki välillä suoraan, sitten kiemurteli ja mutkitteli sankan aluskasvillisuuden seassa. Se oli kuitenkin koko ajan auki ja pysyi selkeänä polkuna, joka paikoin muistutti jopa pientä tietä. Onneksi, ajatteli Liisa. Muuten täällä voisi olla hankala kulkea.

Liisa saapui pienelle aukiolle. Näyttää juuri sopivalta levähdyspaikalta, Liisa totesi aukiota katsellen. Sitten hänen katseensa osui patsaaseen. Joka oli valtava. Miten en nähnyt sitä heti?, Liisa ihmetteli kulkiessaan lähemmäksi rapistunutta patsasta, joka alkoi näyttää leijonalta. Se oli jonkinlaisella alustalla hieman kummallisessa asennossa, ikään kuin valmiina loikkaamaan. Jähmettynyt kesken loikan, Liisa ajatteli. Siltä se näyttää. Ja se todella on leijona, mutta ihan homeinen, sammaleinen ja likainenkin, Liisa totesi kiertäessään patsaan ympäri. No ei kai se ihme että huomannut, kun se on täällä puiden varjossa melkein kuin piilossa, Liisa mietti.

Patsas oli myös säröillä. Useasta kohtaa. Ihan kuin joku olisi hakannut tai moukaroinut sitä. Mutta eipä tainnut tuottaa tulosta. Liisa siveli säröllä olevia kohtia sormella. Rinnassa tuntui värinää. Joka voimistui sitä mukaa kun Liisa jatkoi patsaan koskettamista. Vasta kun sauva alkoi värähdellä niin voimakkaasti että Liisa tunsi sähköisen kipinän ihollaan, hän tajusi että sauva reagoi patsaaseen.

Liisa otti tikun muodossa olevasta sauvasta kiinni, joka irtosi ketjusta saman tien. Sauva alkoi välittömästi kasvaa. Samalla se myös muutti hieman muotoaan. Sen päähän ilmestyi kämmenen kokoinen kristalli, joka alkoi hohtaa. Ensin himmeästi, sitten yhä kirkkaammin. Kristallin valo voimistui sen myötä kun sauva kasvoi pituutta. Liisa piteli sauvaa kädessään ja katseli sitä ihmeissään. Samalla hän ohimennen tajusi, että hupussa nukkunut pikkuinen kissa oli herännyt ja katseli tapahtumia Liisan olkapäähän nojaten.

Sauva kasvoi täyteen mittaansa. Kristalli loisti kirkkaasti, melkeinpä poltti silmiä. Sauvasta lähti myös suriseva ääni, ja se värisi voimakkaasti. Alkoi olla vaikea pidellä sitä kädessä. Liisa oli niin hämmentynyt tilanteen saamasta käänteestä, että hän ei edes osannut ajatella mitä sauvalla pitäisi tehdä tai mitä ylipäänsä oli tapahtumassa. Hän vain katseli sauvaa, sillä se oli niin kaunis värähdellessään ja loistaessaan kirkasta valoaan. Vasta kun patsaasta alkoi kuulua ääntä Liisa tajusi, että koko patsas oli säröillä, ja ääni syntyi siitä kun kivi säröili ja murentui.

Hetken mielijohteesta Liisa kosketti patsasta sauvalla. Jotakin jysähti ja välähti, ja Liisa tunsi liikkuvansa taaksepäin. Kuului rysähdys, jonka jälkeen seurasi sarja jysähdyksiä. Liisa ei nähnyt mitään, ja kun hän alkoi ihmetellä miksi hän ei näe mitään, tajusi hän lentäneensä metrien päähän patsaasta ja makaavansa maassa huppu kasvoillaan. Saman tien Liisa muisti kissanpennun ja nousi hätäisesti pystyyn.

Mii!, pieni kissanpentu julisti juostessaan Liisaa kohti. Mii!!, se huusi pienellä käheällä äänellä. Mii! Mii! Mii!!! Sitten se olikin jo Liisan sylissä ja käpertyi hänen kämmeniensä väliin. Kissanpentu tärisi ja vapisi, ja ehkä vähän murisikin, Liisa totesi huvittuneena. Kissa katsoi intensiivisesti patsaan suuntaan, ja vasta sitten Liisan mieleen palautui koko tapahtumasarja.

Sauva varmaan imaisi jostakin niin suuren määrän energiaa, että tapahtui jonkinlainen räjähdys, Liisa tuumiskeli. Samalla hän tarkisti olevansa kunnossa ja nousi pystyyn pitäen kissaa käsissään. Liisa tähyili sauvaa, ja näki valon välähdyksen silmäkulmastaan. Kuului ujellus. Seis!, Liisa huusi. Sauva pysähtyi ehkä sentin päähän hänen nenästään. Se olisi pamauttanut minulta tajun kankaalle, jos en olisi ollut tarkkana, Liisa suorastaan läähätti sauvaa katselleessaan. Se leijui Liisan kasvojen edessä edelleen väristen.

Voisitko ottaa hieman rauhallisemmin, Liisa sanoi sauvalle. Minä vasta yritän opiskella miten sauvaa käytetään, enkä vielä ymmärrä tästä yhtään mitään, Liisa jatkoi. Sauvan suriseva ääni hidastui ja madaltui selvästi, ja sauva siirtyi leijumaan Liisan oikealle puolelle. Pikkuinen kissa murisi Liisan kädessä. Se katsoi edelleen patsaan suuntaan.