Ihana uni. Lisää yllätyksiä. Pohdintaa.

Liisa heräsi levolliseen ja rauhalliseen oloon. Aurinko paistoi edelleen, ja tuntui että hän olisi nukkunut vain hetken. Liisalla ei ollut mitään käsitystä ajankulusta, tosin sen hän tiesi että jossakin vaiheessa Ihmemaan aika oli seonnut. Herttakuningatar oli yrittänyt paketoida sitä suoraksi janaksi, jossa on vain mennyt, nykyhetki ja tuleva. Tämä ei kuitenkaan ollut ajan luonne, ja sen vuoksi aika oli seonnut, osaltaan vaikuttaen siihen että Ihmemaa ja sen asukkaat olivat seonneet.

Olipa ihana uni, Liisa tuumiskeli onnellisena. Hän ajatteli unen Hohtavaa Naista, ja hänellä oli lämmin olo. Turvallinen olo. Vaikka Liisa ei vieläkään tiennyt kuka nainen on, tiesi hän että nainen selvästikin halusi auttaa häntä jollakin tavalla. Sitten Liisan ajatukset kääntyivät portaaliin, jonka hän oli yhdessä Hohtavan Naisen kanssa piirtänyt.

Mielenkiintoista!, Liisa ajatteli. Hänellä ei ollut tullut mielenkään, että portaalin voisi nimetä jollakin tietyllä nimellä, vaikka nyt kun hän muisteli asiaa, niin olihan lohikäärmeratsastaja sanonut kyllä, että portaaleista voi kutsua halutessaan jotakin tiettyä energialaatua. Kuten vaikkapa ystäviä, Liisa tuumiskeli. Mutta tämä on juurikin ongelmana siinä, kun käytetään sanoja. Yksi asia tarkoittaa yhdelle yhtä, ja toiselle toista.

Sen vuoksi Sydämen kieli on luotettavampi tapa viestiä, koska tunne kertoo asian kaikkine vivahteineen, Liisa tuumiskeli. Ja ehkäpä unen nainen liittyy nyt siihen, Sydämen kieleen jonka tiesin tärkeäksi, mutta joka oli pakko unohtaa Toisella Puolella, vanhassa maailmassa. Siihen ei yksinkertaisesti ollut varaa, koska tuntui siltä että Sydän Särkyy kerta toisensa jälkeen, jos halusi Sydämen kautta asioita kokea.

Liisa tunsi, kuinka hänen sisällään virtasi. Tukkeumat, jotka olivat seisseet muistojen tiellä, aiheuttaen hankausta josta syntyi ärtymystä ja jopa vihaakin, olivat poissa. Muistojen palautuminen oli ollut intensiivinen, mutta loppujen lopulta hyvin parantava kokemus, joka oli selvästikin avannut oven tai montakin ovea uuteen. Mutta mihin?, pohdiskeli Liisa? Minulla ei ole hajuakaan mitä minun pitäisi tehdä. Tiedän vain että matkaan pitäisi päästä, koska Ihmemaan asiat ovat solmussa, ja jonkun pitää tehdä jotain!

Liisa oli nojannut puunrunkoa vasten kunnes tunsi uneliaan olonsa selkiytyvän. Kun hän nojautui eteenpäin, näkökenttään ilmestyi hetkeksi jotakin säkenöivää. Liisa hätkähti, sillä hän muisti unensa portaalin. Sitten hän tajusi, että hänen niskassaan oli jotakin painavaa.

Varovasti Liisa käänsi päätään samalla kun veti takkiaan siten, että pystyi kurkkaamaan huppuun. Hupussa nukkui kerälle käpertyneenä pienen pieni kissanpentu. Sama pentu, joka oli unessa tullut portaalin läpi ja hypännyt Liisan käsivarrelle. Liisa tuijotti pentua sanattomana. Hänen sydämensä täyttyi jostakin, jota hän ei aivan tunnistanut. Yhtäaikaa lämmin ja viileän virtaava tunne, joka ryöpsähteli sinne tänne, ikään kuin purkaen vanhoja rikki hapertuneita rakenteita jotka olivat hanganneet toisiaan vasten aiheuttaen kipua. Saavat mennäkin, Liisa tuumi, en minä niitä enää tarvitse.

Liisa katseli pientä kissaa mykistyneenä. Jälleen yksi uni, joka ei ollut uni. Sitten hän muisti säkenöinnin, joka äsken oli osunut silmiin. Liisa nousi varovasti maasta ylös, ettei herättäisi pientä kissakumppaniaan, ja suuntasi sinne mistä luuli jotakin nähneensä.

Portaali, jonka hän oli piirtänyt yhdessä Hohtavan Naisen kanssa, leijui ilmassa noin metrin korkeudella. Sen halkaisija oli noin metri. Liisa tuijotti portaalia suu auki. Sen yläpuolella hohti kirkkaana sana ”Ystävät”. Portaalin sisällä näkyi edelleen polku, mutta Liisa ei ollut ollenkaan varma oliko se sama polku jota pitkin pikkuinen kissa oli matkannut. Ehkä tuolla on lukematon määrä polkuja, Liisa mietti. Ehkä minun ei kannatakaan sulkea porttia. Voisi olla kaikkein viisainta jättää se auki, ja luottaa siihen että sieltä tulee läpi kaikki sellainen mitä todella tarvitsen.

Sitä paitsi en edes tiedä pystynkö sulkemaan portaalin ilman Hohtavaa Naista, Liisa aprikoi. Mutta sydämessään hän tiesi, että hän pystyi kyllä. Siihen riitti vain pienen pienet epäluulon, katkeruuden, pelon tai vihan siemenet, sekä se että Liisa alkaisi kasvattaa ja ruokkia noita siemeniä. Lopulta näistä siemenistä kasvavat kasvit kasvaisivat portaalien eteen ja tukkisivat ne.

Liisa katsoi portaalia vielä kerran. Sitten hän oikaisi takkinsa siten, että huppu oli mahdollisimman suorassa ja pikkuinen kissa asettui nojaamaan hänen niskaansa vasten. Kissa liikahti hupussa, mutta ilmeisesti nukahti uudelleen. Liisa katsoi ympärilleen ja huokaisi. Oli aika lähteä jatkamaan matkaa. Hän tarttui sauvaansa ja otti ruokakorin mukaansa.

Sauva voisi kyllä olla pienempi, Liisa ajatteli, koska en minä juuri nyt tarvitse tukea kävelemiseen. Liisa ei oikeastaan edes hämmästynyt, kun sauva lähti välittömästi kutistumaan. Se kutistui takaisin hammastikun mittaiseksi. Liisa katseli tikkua, ja mietti missä sitä säilyttäisi. Sitten hän muisti kaulakorunsa. Sinnehän sauva sopisi kaveriksi. Mutta oliko siinä reikää päässä josta sen saisi pujotettua ketjuun? Liisa katsoi hammastikku-sauvaa tarkemmin, ja kas kummaa siellä olikin juuri sopivan mallinen ja mittainen reikä toisessa päässä. Toinen pää oli tylpistynyt siten, että se ei pistäisi jos se osuisi Liisan ihoon.

Selvästikin Ihmemaassa alkaa jokin myös parantua, selvästikin, Liisa mutisi itsekseen kiinnittäessään sauvaa ketjuun. Hänellä oli hyvä ja rauhallinen olo, ja edessä olevasta valtavasta työmäärästä huolimatta myös luottavainen olo: hän oli saanut työvälineitä, ja häntä myös autettiin. Nyt piti vain alkaa opetella uusien työvälineiden käyttöä, ja samalla hän saisi tutustua myös uuteen ystäväänsä, pikkuiseen kissaan. Joten hyvähän näillä eväillä oli lähteä matkaan. Ja ties mitä kaikkea hienoa matkan varrella oli odottamassa!