Nälkä. Lepotauko.

Liisalla oli myös konkreettisesti kiljuva nälkä. Vatsa kurni ja murisi huonon rokkibändin lailla, päästellen ilmoille täysin epävireisiä sointuja. Liisa ei edes muistanut milloin oli viimeksi syönyt kunnolla. Kaikki tämä touhu ja tohottaminen porttien, ovien ja portaaleiden kanssa, sauvoista puhumattakaan oli vienyt hänen huomionsa niin täysin, että omasta itsestä huolehtiminen oli unohtunut. Tyypillistä, ajatteli Liisa. Aina huolehtimassa muista ja muiden tarpeista niin että unohdan itseni tyystin.

Ehkä tämäkin on byrokraattimadon perintöä? Ollaan niin velvollisuudentuntoisia että, ja sitten omat asiat unohtuvat kun hössöttää muiden asioita ja itse väsyy kuoliaaksi. Siinäpä vasta juoksuhiekalle rakennettu perusta, Liisa pohdiskeli samalla kun mietti mitä nyt tekisi. Hänellä alkoi olla myös polttava tarve päästä jatkamaan matkaa, mutta kurniva nälkä pakotti hänet miettimään seuraavaa askeltaan.

Samalla häntä harmitti ja ehkä vähän ärsyttikin Sen Päivän muiston avautumisen myötä auenneet muut asiat, kuten Vakavaa ja Totista olemista koskevat muistot. Nälkä vain pahensi ärtymystä. Liisa huokaisi, ja valmistautui nousemaan maasta ylös. Siihen piti totisesti valmistautua, koska hän tunsi olonsa huteraksi.

Kannatti kuitenkin nousta. Ylös päästyään Liisa katseli ympärilleen ja ennen kuin ehti edes miettiä mitä tekisi seuraavaksi, hän näki vähän matkan päässä pikkuruisen korin. Korin, josta kantautui Liisan nenään herkullinen tuoksu. Vatsa alkoi heti pitää meteliä ja suu vettyi, kun Liisa tajusi että korissa täytyy olla ruokaa. Hän juoksi korin luokse, ja huomasi siinä lapun ”Syö minut”.

Kori oli pieni, mutta kurkistaessaan sen sisälle Liisa huomasi että se kätki sisälleen kaikenlaisia ihanuuksia. Liisa etsi nurmikolta mukavan istuinpaikan, sopivasti ison puun varjosta, sillä aurinko paistoi jo melkeinpä kuumasti. Hän nojautui puunrunkoa vasten ja alkoi sen kummemmin tutkimatta tyhjentää korin sisältöä suuhunsa. Piiraita oli useammanlaisia, samoin jotakin hauskan väristä pöperöä, hedelmiä, kasviksia ja jopa kannu jossa oli ehkäpä vettä. Ihmemaan tuntien siellä voi olla mitä vain, Liisa ajatteli, ja totesi että on parempi olla ajattelematta liikaa.

Jokin Ihmemaassa oli selvästikin muuttunut, ehkäpä voisi sanoa jopa ”parantunut”, sillä ajatukset tuntuivat konkretisoituvan hyvin nopeasti. Joten oli parempi pitää varansa ja miettiä tarkkaan mitä ajatteli, ettei kutsunut luokseen asioita joita ei halunnut, Liisa tuumiskeli syödessään. Ruoka maistui taivaalliselta, ja Liisan olo koheni jokaisen suupalan myötä.

Auringon paistaessa viistosti puun lehvästön läpi hänellä oli myös sopivan lämmin, ja ennen kaikkea turvallinen olo. Uni alkoi hiipiä lähemmäksi ja lähemmäksi, ja ennen kuin Liisa tajusikaan, hänen silmäluomensa lupsahtivat kiinni.