Muistaminen osa 2. Katumus. Valinta.

Liisa hengitti syvään ja palasi pikkuhiljaa takaisin itseensä. Hän katsoi ovelle ja näki kuinka kultahippuja pyörittelevän pikku Liisan kuva alkoi vähitellen haihtua. Kun se katosi kokonaan, ovi alkoi sulkeutua. Oven napsahtaessa kiinni sitä ympäröivä usva tihentyi hetkeksi, ja lempeä tuuli puhalsi sen pois. Ovi katosi usvan myötä.

Liisa istui maassa ja tuijotti käsiään. Kyllä, hän muisti kohtaamiset Muissa Maailmoissa, jolloin hän oli harjoitellut ja opetellut milloin mitäkin, hänen ihanien ystäviensä avustuksella ja opastuksella. Iloiset kohtaamiset, Liisa muistutti itseään. Ne olivat aina hyvin iloisia kohtaamisia. Eivät koskaan Vakavia tai Totisia. Koska Muissa Maailmoissa elävät olennot tunsivat ja tiesivät olemassaolon arvon, eikä heidän tarvinnut sitä pönkittää. Yhtään millään. Siksi siellä saattoi leikkiä niin paljon kuin halusi, ja nauraa myös ääneen silloin kuin siltä tuntui. Tärkeät Tapaamiset – Palaverit – olivat aina Iloisia Tilaisuuksia, Liisa muisti. Joihin saivat osallistua kaikki ketkä halusivat.

Kaikki tämä oli kadonnut hänen elämästään Sen Päivän myötä. Sen Päivän, jonka hän oli kätkenyt niin syvälle sydämeensä, että oli sen tyystin unohtanut. Samoin kuin sitä edeltävän elämän. Niin, Liisa ajatteli. Se oli ikäänkuin vedenjakaja. Jonka jälkeen elämä jatkui, mutta harmaammissa väreissä. Tein Kaiken Oikein ja Siten Kuten Piti. Sillä tavoin siellä elettiin. Koska ei oikeastaan ollut vaihtoehtoja. Oli joitakin Värikkäitä ihmisiä, mutta heidän piti tehdä kovasti töitä jotta he pystyivät värinsä säilyttämään. Ja heillä oli varmasti vaikeaa monessa asiassa. Heidän lapsiaan kiusattiin koulussa ja kaikkea sellaista Kamalaa.

Liisa tunnisti itsessään kärsimättömyyden päästä takaisin tien päälle, päästä jatkamaan matkaa. Kärsimättömyyden, joka liittyi sekä vaikeuteen kohdata kauan kadoksissa olleita muistoja, että haluun jatkaa matkaa Ihmemaassa. Samanaikaisesti hän tunnisti kuinka tärkeä tapahtumakulku oli alkanut Punaisen Naisen ja kultaisen lohikäärmeen tapaamisesta. Siitä hetkestä, kun Irvikissa kertoi hänelle Lohikäärmeportista.

Hetken aikaa Liisaa kadutti. Kadutti. Todella. Syvästi. Pitikin mennä kuuntelemaan sen höperön kissan juttuja. Pitikin mennä avaamaan mokoma portti. Pitikin! Hän kiristeli hampaitaan. Kuitenkin Liisa tiesi erittäin hyvin, että asioilla oli monia puolia, ja kokemuksilla monia tasoja. Joskus tasoja tuntui olevan loputtomasti. Hän tiesi vanhasta kokemuksesta myös sen, että kun yhden tason avasi ja uskaltautui tutkimaan sen sisältöä, vanhat painolastit saattoivat karista pois jopa kokonaan, ja tutkimusmatka saattoi avata teitä jonnekin aivan uuteen. Tasoille, joista ei välttämättä osannut edes uneksia, koska ei yksinkertaisesti voinut kuvitella että sellaisia voisi olla olemassa. Joten jos vanhoja, jopa niitä kauan kadoksissa olleita ovia ei koskaan avannut, saattoi luottaa siihen että matka jatkuisi melkolailla samanlaisena pitkän matkaa, samojen asioiden ja teemojen toistuessa mutta ehkä vain eri muodossa. Ja varmaan juuri niin kauan, kunnes oli valmis kokeilemaan jotakin uutta, Liisa mietti.

Nyt Liisa oli valmis. Harmista ja suuttumuksesta huolimatta hän tajusi olevansa valmis. Sillä Liisa tunnisti itsessään nälän, joka hänessä oli lapsena ollut kun hän kulki Muissa Maailmoissa kaapu yllään, etsien, tutkien ja ihmetellen asioita ja olentoja joita retkillään tapasi. Ennen kaikkea hän tiesi, että Ihmemaan herättämisessä uudelleen eloon ja uuteen kukoistukseen tarvittiin uudenlaisia näkökulmia ja uudenlaisia ideoita epätoivoisesti, sillä vanhat konstit saivat asiat solmuuntumaan entistä tiukemmin, ja se taas tukahdutti viimeisenkin kipinän Ihmemaan olemuksesta. Tällaisten solmujen purkamiseen tarvittiin uteliaan lapsen ihmettelevää nälkää, joka ei antanut byrokraattimatojen ohuiden ja välillä jopa näkymättömien säikeiden kutoa itseään pussiin tai seittimetsiin.

Tämä kohtaaminen oli tienhaara, tienristeys, jota Liisa oli jollakin lailla jopa odottanut. Nyt hän saisi ja voisi kaikessa rauhassa ihan itse valita, Tehdä Valinnan, sillä hän oli saamassa takaisin sen mitä hän oli Kauan Sitten Kadottanut. Työvälineet ja Kipinän, joka piti yllä intohimon tulta ja antaisi hänelle voimaa jatkaa työtään. Antaisiko hän nälälleen luvan kasvaa, vai puristaisiko hän sen palloksi ja laittaisi taskuunsa piiloon?

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s